Kuva: A. Paulin & V. Korkolainen
Toissa viikolla editoin kuusi Pentti Linkolan tekstiä. En leikannut niistä mitään pois. En muuttanut ajatuksia enkä tyyliä, kävin vain läpi joka rivin ja korjasin kielivirheet. Ja samalla tulin kurkistaneeksi siihen, miten Pentti Linkola radikalisoitui.
Virheet eivät olleet Linkolan itsensä tekemiä. Hän oli huolellinen kirjoittaja. Olin vain skannannut kuusi Linkolan vanhaa juttuja Suomen Luonnoista 1950‒1960-luvuilta, ja koneäly oli lukenut skannaukset hyvin huonosti. Tekstit piti käydä kirjain kirjaimelta läpi ennen uutta julkaisua.
Näin tulin tavanneeksi tarkasti läpi sen, mitä Pentti Linkola kirjoitti vuosina 1952‒1964 petolinnuista. Hänen tekstinsä ovat klassikoita, jotka on tiedetty Suomen Luonnon toimituksessa ja jotka toimitus on kaivanut esiin, kun on pitänyt tarkistaa, miten muuttohaukan historia oikein menikään. Monelle muulle ne ovat varmasti tuntemattomia juttuja. Mutta nyt Suomen Luonnon digitilaajat voivat lukea ne täältä. Kunkin jutun otsikossa lukee ”Linkolan klassikot” ja jutun järjestysnumero.
Kun luin tekstejä, huomasin kurkistavani paitsi petolintujen suojelun pimeisiin vuosikymmeniin, myös ajattelija Pentti Linkolan varhaisvaiheisiin.
Vuonna 1952 vain 20-vuotias Linkola kirjoitti Suomen Luontoon pitkän esseen petolintujen vainosta. Ääni oli jo tuttu Linkolan ääni, mutta myöhempien aikojen pessimistisen ja vihaisen Linkolan sijaan puhui maltillinen porvarisperheen poika. Linkola ajatteli, että luonnonsuojelu etenee omalla painollaan sitä mukaa, kun teollistuminen etenee:
Luonnonsuojeluaatetta ei voida ajaa siellä, missä ihminen elää kaikkein ankarimmissa olosuhteissa, puutteen partaalla. Mutta siellä, missä kansan elintaso sen sallii, missä luonnon edustajien aiheuttamat taloudelliset tappiot voidaan mainiosti kestää, siellä tämä aate, vaikka se perustuukin yksinomaan ihanteisiin, esteettiseen ja eetilliseen näkemykseen, astuu vaativana esiin.
Esseen otsikko on ”Petolinnuille paikka Suomen luonnossa”. Tekstiä lukiessa tajuaa, miten pieni oli vielä 1950-luvun alussa se sivistyneistön piiri, joka rakensi suomalaista luonnonsuojelua, ja miten paljon Linkola oli velkaa 1900-luvun alun suomalaisille luonnonsuojelijoille, professori Johan Axel Palménille ja Korkeasaaren intendentille, Rolf Palmgrenille. Kysymys on sama kuin heillä: lintujen suojelu Suomessa. Paljon oli samaa eetoksessakin.
Vuonna 1958 Luonnonsuojeluliiton edeltäjä Suomen Luonnonsuojeluyhdistys palkkasi Linkolan tutkimaan muuttohaukan tilannetta Suomessa, kun laji näytti harvinaistuvan. Seuraavan viiden vuoden ajan Linkola suhasikin ympäri Suomea linja-auto- ja polkupyöräkyydeillä tarkastamassa vanhoja pesäpaikkoja. Apua hän sai monilta sittemmin merkittävän uran tehneiltä luonnonharrastajilta, myös veljeltään Martti Linkolalta ja nuorelta Teuvo Suomiselta, josta tuli sittemmin Suomen Luonnon päätoimittaja.
Linkola oli se, joka kokosi tulokset ja kirjoitti Suomen Luontoon viisi raporttia. Nuo raportit ovat pääosa niistä Linkolan klassikoista, jotka julkaisemme nyt uudelleen.
Raportteja on luettu yleensä dokumentteina sukupuuton partaalla käyneen lintulajin ahdingosta, ja sitä ne tietysti ovat. Mutta ne voi lukea myös pienenä palasena Suomen Luonnon kustantajan, Suomen Luonnonsuojeluliiton, historiaa. Tai ne voi lukea raporttina siitä, miten Pentti Linkolan ajattelu muuttui.
Kurkistus on kiinnostava, koska Linkola kirjoitti muuttohaukkoja koskevat tekstit samaan aikaan, kun hän julkaisi ensimmäisen esseekirjansa, pasifistisen pamfletin Isänmaan ja ihmisen puolesta: Mutta ei ketään vastaan (Suomen sadankomitealiitto, 1960).
Vuonna 1960, muuttohaukkaraporttien kolmannessa osassa, Linkolan aiempi sovinnollisuus oli alkanut jo karista:
Kaunistelematta sanottuna: jos todella olemme vakuuttuneita alkuperäisen luonnon suojelun arvosta — tapahtuu se sitten itsemme, tulevien polvien tai luonnon oman elämän hyväksi —, meidän on alennuttava myöntämään, että luonnonsuojelutyö — rinnan valistustyön kanssa — on myös poliisitoimintaa, josta kaikki pehmeys on kaukana.
Linkolan raporteissa on tiuhaan taulukoita tarkastetuista pesäkallioista, ja useimmiten tarkastaja on ollut Linkola itse. Suo suolta, kallio kalliolta hän löysi tyhjenneitä muuttohaukan pesimäpaikkoja. Osin tämän takia Linkola alkoi radikalisoitua. Vuonna 1961 hänen ajatuksensa oli laajentunut jo koko yhteiskunnan päämääriä koskevaksi pessimismiksi:
Todellinen tiivistelmä siitä opista, jonka jalohaukan kohtalon tutkija on saanut — että meidän ”hyvinvointivaltiomme” ainakin elollisen luonnon kannalta on suuri pahoinvointivaltio.
Kolmikymppisenä nuoren miehen kainous oli siis poissa, ja Linkolasta oli tulossa se ääni, jonka me tunnemme. Joskus humoristinen ääni, mutta useammin epätoivoinen, raivokas, vihainen luonnon puolustajan ääni. Tuo ääni osasi kyseenalaistaa sen, mitä yhteiskunnassa pidettiin itsestään selvänä: taloudellisen hyvinvoinnin tavoittelun seurauksista välittämättä. Linkolasta oli tullut talouskasvun kriitikko muuttohaukan syöksyä katsellessa.