Kohti huippua

Pakkanen kutittelee nenän päätä ja jäädyttää hengityksen huurteen ripsiin. Hiljaisuuden rikkoo vain suksien vieno suhina ja lumikenkien narina. Edes moottorikelkkojen kumu ei tänne yllä. Aurinko paistaa monen pilvisen päivän jälkeen taivaan sinestä luoden hankeen sinisiä varjoja kynttiläkuusten profiileista. Olosuhteet ovat otolliset maisemien ihailuun korkealta, ja retkikohteeksi on valittu Sallatunturien alueen korkein huippu, Iso Pyhätunturi.

Ylväät kuuset luovat hangelle varjojaan.

Reitti laelle on selkeä ja satojen muiden sinne suunnanneiden kovaksi tamppaama. Vaikka virallisella lumikenkäreitillä ollaankin, näkee useimmat kulkijoista liikkuvan ilman niitä. Pinta kantaa myös tavallisen kengän – ainakin suurimmaksi osaksi. Lumeen muodostuneelta polulta ei tee mieli poistua, sillä puuterilumeen uppoaa lähes polvea myöten niin suksilla kuin lumikengillä. Pelkillä kengillä humpsahtaa puoleen reiteen.

Jalassani on tunturisukset ja olen kiinnittänyt niihin nousukarvat. Retkikaveri paarustaa lumikengillä. Tasamaalla olen suksineni nopeampi. Kun ylämäki alkaa, tuhraantuu aikaa nousukarvoja suksien pohjaan kiinnittäessä. Lumikengillä ylimääräistä säätöä ei tarvitse tehdä. Loivassa ylämäessä lumikengät ja sukset nousukarvoineen ovat yhtä nopeat etenemiseen.

Tunturisuksen pohjassa on nousukarvat helpottamassa nousua.

Veistokselliset tykkylumet ja mietteitä huipulla

Mitä ylemmäs pääsemme, sitä harvemmaksi käy metsä. Maisema alkaa hahmottua puiden lomista. Läheltä puurajaa alkaa luonnon oma taidegalleria: tykkylumi on luonut veistosnäyttelyn. Hahmoista erottuu ainakin pitkähäntäinen laama ja muumihahmoja.

Pitkähäntäinen laama.

Tykkyveistosgalleria.

Juuri ennen huippua reitti jyrkkenee huomattavasti. Moni kulkija on kääntynyt tulosuuntaansa, sillä pinta ei enää kanna tavallisin kengin kulkevaa. Lumikengillä nousu hoituu helposti. Sukset sen sijaan eivät tahdo enää pitää. Yritän kulkea V-asennossa saadakseni enemmän pitoa, mutta lopulta helpompaa on ottaa sivuttaisaskelia. Jään taas jälkeen. Onneksi matka huipulle ei ole pitkä.

Ennen huippua reitti jyrkkenee.

Huipun panoraamamaisema on lumoava, vaikka kansallispuiston rajojen ulkopuolen rinteistä lumen alta paistaakin avohakkuita kuin arpia metsän kasvoissa. Maisemaa katsellessa mieleen nousee huoli. Kansallispuistot ovat ensisijaisesti luonnonsuojelualueita, joilla turvataan luonnon monimuotoisuutta. Tämä unohtuu monelta retkeilijältä, mutta myös päätöksentekijöiltä. Kansallispuistot nähdään retkeilijöiden puuhamaana ja matkailuvirtojen lisääjinä.

Koko Sallan kansallispuiston nykyinen alue oli jo ennen puiston perustamista luonnonsuojelualuetta. Kansallispuisto-status tunnetusti kasvattaa kävijämääriä, ja se lisää luonnon kulumista. Tässä tapauksessa kansallispuiston arvo saattaa siis heikentää alueen luontoarvoja. Valitettavasti läpi ei mennyt edes ehdotukset läheisten valtion suojelemattomien alueiden liittämisestä kansallispuistoon, millä olisi saatu lisää suojelupinta-alaa luontonsa puolesta arvokkaaseen kokonaisuuteen.

Maisemat huipulta.

Eksymistä reitiltä

Huipulla viima puree poskipäihin, joten kauaa ei siellä viihdy. Lähdemme kulkemaan sinisillä aurausviitoilla merkittyä toista reittiä alas. Kepit ovat tosin peittyneet suurelta osin hankeen. Reittipohja ei ole enää kovaksi tampattua, joten lumikengille ja suksille on todellinen tarve. Moni muu on kääntynyt palatakseen samaa reittiä takaisin.

Merkkikeppäjä on harvakseltaan ja valtaosa lumen alla.

Muutaman lumikenkäparin jäljet kuitenkin jatkavat sinnikkäästi matkaa. Ne kulkevat kutakuinkin oikeaan suuntaan, vaikka oikeaan reittiin nähden liiaksi länteen. Tätä reittiä ei ole merkitty sähköisiin karttoihin, eikä talvireittejä esittelevä paperiesite ole riittävä navigoitiin, joten emme ole täysin varma polun kulusta. Upottava umpihanki ei houkuttele, joten jatkamme valmiin uran seuraamista. Varsinaista eksymisvaaraa ei ole. Iltapäivän aurinkoa kohden kulkiessa vastaan tulee joko tie tai jo kulkemamme lumikenkäreitti. Reppuun on pakattu varalta GPS-paikannin, sillä kännykkäni on hyytynyt jo muutamaan kertaan oltuaan useamman tunnin taskussa pakkasen armoilla, enkä luota sen paikannusominaisuuksiin.

Olen suksineni loivassa alamäessä lumikengillä kulkevaa nopeampi. Pidän alkuun nousukarvoja, jotta ne jarruttaisivat kulkuani, mutta luovun pian niistä. Jyrkimmissä kohdissa lasken siksakkia upottavassa umpihangessa, sillä kapealla ja mutkittelevalla lumikenkäuralla vauhti nousee liian vaaralliseksi, ja töksähtelisin uran valleihin tuon tuosta. Tunturisuksilla on ollut tällä reitillä enemmän haastetta, mutta toisaalta sukset ovat lumikenkiä nopeammat, vaikka nousukarvojen kanssa meneekin aikaa. Lumikengillä matka sen sijaan taittuu tasaisen varmasti. Lopulta saavumme jo alkumatkasta tutuksi käyneelle hyvin tampatulle lumikenkäreitille, aivan lähelle lähtöpaikkaamme. Hyvin on onnistunut yhdistää lumikenkäilyn ja tunturisuksihiihdon, vaikka pientä seikkailuhenkeä se paikoin vaatikin.

Alamäessä sukset puoltavat paikkansa.

hiihtolumikenkäilyretkeilySallan kansallispuistoSallatunturitalvitalviretkeilytunturi

Hyvän mielen joululahja

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus.
Tilaamalla Suomen Luonnon tuet suomalaisen luonnon suojelua.