Käyn läpi Pyhätunturin alueen talvipyöräilyreittejä. Talvipyöräreitit ovat haastavia ylläpitää, sillä sää voi tehdä tepposet, eikä reittipohjaa saada tampattua riittävän kovaksi. Ohutkin uuden lumen kerros voi tehdä pyöräilystä raskaan. Fatbikella ei voi ajaa umpihangessa, ellei ole hyvä hankikanto. Se ei ole mikään ihmepyörä.
Huttulomaan vievä reitti näyttää tarpeeksi helpolta, sillä se kulkee lähtökohtaisesti tietä pitkin ja on virallinen talvipyöräilyreitti. Oman takapuoleni alla on luomuläski – ja tarkoitan tällä nyt sähkötöntä fatbikea. Sillä polkeminen on raskaampaa kuin sähköavusteisella, joten haluan välttää suuria nousuja.
Jo ensimmäisillä kilometreillä huomaan, että kuoritakin alle olisi riittänyt pelkkä ohut merinovillapaita. Vaikka pakkasta on parisenkymmentä astetta, hiki tulee heti päätieltä reitille käännyttyä. Ohuet sormikkaat omatekoisten tankohanskojen sisällä tuntuvat melkein liian kuumilta.
Matka autiotuvalle on ylämäkivoittoista, joskin nousu on maltillista. Vaikka ylitän rajan Pyhä-Luoston kansallispuiston puolelle, ei reitti ei lopulta tarjoa kovinkaan mieltä ylentäviä maisemia. Metsätaloushistorian vaikutus on edelleen vahvasti läsnä. Vasta Huttuloman autiotuvan pihaan kurvatessa nuorehko metsä jää taakse ja tilalle tulee paksut aihkimännyt sekä pilviin kurkottavat kynttiläkuuset. Maltan pitää vain lyhyen evästauon tuvalla.
Huttuloman autiotupa
Autiotuvalta lähtee liukulumikengin tampattu polku kesäreittiä pitkin kohti Peurakeroa. Tarkistan kännykällä kansallispuiston järjestyssäännöistä, että pyöräily on sallittu tällä reitillä, vaikka se ei varsinainen maastopyöräreitti olekaan. Koetan taiteilla kapeaa ja kuoppaista reittiä pitkin, mutta joudun pian talutuspuuhiin, sillä rinne jyrkkenee. Polkukin alkaa tuntua upottavammalta. Katson paremmaksi kääntyä takaisin, sillä olen tullut tänne pyöräilemään, en kävelemään. Laskussa on pidettävä vauhti hiljaisena, sillä tasapainoa on hankala pitää löysän lumen kohdissa. En välty pyllähdykseltä pehmeään hankeen.
Hankeen pyllähtäjä
Paluu autiotuvalta samaa reittiä pitkin ei houkuttele. Olin jo etukäteen katsonut, että reitin vierestä kulkee myös moottorikelkkaura. Moottorikelkkailua tehdään niin virallisilla moottorikelkkareiteillä kuin moottorikelkkaurilla. Näistä moottorikelkkareiteillä on pyöräily kielletty (ellei sitä ole erikseen sallittu), mutta moottorikelkkaurilla pyöräily on sallittua. Tämä kelkkaura on vieläpä maksullinen ura, joten selvitin etukäteen myös sen, että uran käytöstä ei pyöräilijän tarvitse maksaa mitään.
Kurvaan ensin tietä pitkin kulkevaa tampattua tietä Huttujärven vuokratuvalle, josta lähden nousemaan moottorikelkkauralle. Edessä on jokseenkin jyrkkä ylämäki. Vauhti tahtoo loppua kesken, kun renkaat eivät saa pitoa lumesta. Eikä vauhdin loppuminen ole ainoa ongelma, sillä loppumassa on myös oma kunto. Syke nousee ja hengästyttää. Hengitykseni on huurustuu kuuraksi pipoon ja hiuksiin. Pidän ainakin neljä taukoa seuraavan 700 metrin aikana, ennen kuin vaivaiset 50 nousumetriä on selätetty.
Ylämäen jälkeen pääsen laskettelemaan pääosin alamäkeen seuraavat 3,5 kilometriä. Kovaa en vieläkään uskalla ajaa, sillä pelkään hangen allani pettävän. Kelkkaura kantaa peloistani huolimatta mainiosti koko matkan. Vauhti on myös pidettävä maltillisena mahdollisten muiden reitillä liikkuvien varalta. Olen kuulostellut jatkuvasti, onko moottorikelkkoja tulossa edestä tai takaa, mutta saan tehdä matkaa näkemättä ketään muita.
Moottorikelkkaura kantaa hyvin pyöräilijän
Kelkkaura jatkuu vielä tien toisella puolen aapasuolle. Teen muutaman kilometrin ylimääräisen lenkin ja kohtaan avosuolla jäätävän viiman, jota ei metsän sisässä tuntenut. Vedän puffin poskieni ja nenäni suojaksi, mutta laseja en ottanut silmiä suojaamaan. Viima saa silmäni vuotamaan ja kyyneleet jäätyvät ripsiin. Talvinen aapasuo on kuitenkin niin kaunis ja kelkkaura helppo ajaa, että ne korvaavat pienet kärsimykset.
Talvinen suonäkymä
Kun palaan parin tunnin retkeltä, olen täynnä endorfiineja. Tätä on saatava lisää!