Kesän ohjelmaksi sopivat mainiosti retket perinnemaisemiin, onhan niissä tarjolla kukkien ja hyönteisten runsautta – kesäistä luontoa parhaimmillaan. Jos aiheesta haluaa syvempää ymmärrystä ja vinkkejä kiinnostaviin kohteisiin, kannattaa hankkia Ari-Pekka Huhdan teos Opas perinnemaisemiin. Niitut, kedot, ahot ja metsälaitumet (Vastapaino). Tämä muhkea, liki 500-sivuinen kirja ilmestyi jo vuonna 2021, mutta sai osakseen turhan vähän huomiota. Teos on tieteellisesti vertaisarvioitu mutta ei ole tarkoitettu vain tieteenharjoittajille vaan tarjoaa sujuvaa luettavaa kaikille asiasta kiinnostuneille.
Ensimmäinen, noin 60 sivua käsittävä osa kertoo perinnemaisemien historiasta ja nykytilasta. Huhta selvittelee, mitä perinnemaisemat ovat, miten ne ovat syntyneet, miksi ne ovat huvenneet ja miksi niitä tulisi vaalia. Hän esittelee ruotsalaisten tutkijoiden Leif Anderssonin ja Thomas Appelqvistin perinnemaisemien kehitystä koskevan teorian, joka julkaistiin vuonna 1990. Siinä pääosassa ei olekaan ihminen viikatteineen, sillä teorian mukaan perinnemaisemien eliölajisto on ikivanhaa perua. Euroopan jalo- ja lehtipuuvyöhykkeisiin kuuluvat ruohostomaat kehittyivät pääosin niin sanottujen megaherbivorien eli suurten kasvinsyöjien ansiosta. Maiseman muokkaajia olivat esimerkiksi mammutti, metsä- ja etelännorsu, villasarvikuono, jättipeura, arovisentti ja alkuhärkä. Isot eläimet laidunsivat, raivasivat, talloivat, lannoittivat ja mylläsivät ympäristöään ja vaikuttivat siten niin kasvillisuuteen kuin muuhunkin lajistoon. Samantyyppistä menoa on jossain määrin nähtävissä yhä Afrikassa.
Megafaunan sukupuuton myötä käynnistyi maisemien metsittyminen ja umpeutuminen. Tilanne muuttui jälleen, kun ihmiset alkoivat kaskeamisen ja karjanhoitonsa avulla raivata maata. Tulivat niityt, puistomaiset lehdesniityt ja hakamaat, joista menneiden aikojen eliölajisto löysi korvaavia elinympäristöjä.
Teoria on viehättävä, sillä jos ajatellaan, että metsästävä ihminen oli osaltaan ajamassa mammutteja ja muuta megafaunaa sukupuuttoon, myöhemmin hän hyvitti tätä rötöstään tarjoamalla vielä hengissä sinnittelevälle lajistolle sopivia biotooppeja. Hyvitys ei toki ollut tietoista vaan tapahtui oman leivän hankkimiseksi – ja valitettavasti uusi aika on kääntänyt tilanteen niittylajiston kannalta jälleen kehnoksi.
Suomen boreaalisella metsävyöhykkeellä kasvinsyöjät ovat luultavasti vaikuttaneet vähemmän, Huhta arvioi, mutta ne ovat voineet ainakin hidastaa metsittymistä. Avoimia ja valoisia kasvupaikkoja on joka tapauksessa ollut meilläkin jo ennen ihmistä – esimerkiksi myrsky- ja paloaukeilla, tuntureilla, kallioilla ja soilla. Myös maankohoamisrannikko ja jokivarsien tulvaniityt ovat tarjonneet sijaa niittylajistolle.
Suomessa perinnebiotooppien hupeneminen alkoi jo 1800-luvun lopulla, kun maataloutta alettiin tehostaa. Vuosien 1860–1920 välisenä aikana perinteisesti käytettyjen niittyjen pinta-ala putosi 1,6 miljoonasta hehtaarista 600 000 hehtaariin, mutta vielä 1950-luvulla perinnebiotooppien tila oli kuitenkin kohtalainen, Huhta toteaa. Nopein muutos alkoi 1960-luvulla.
Nykyään luonnonniityistä on jäljellä noin yksi prosentti reilun sadan vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna, eikä niiden laatu vastaa entistä. Perinnebiotooppeja on saatu kunnostettua ja hoitoon noin 30 000 hehtaaria. Perinnemaisemien hoitotyöryhmä esittää, että määrä tulisi kaksinkertaistaa, jotta perinnemaisemien luontotyyppien ja lajiston uhanalaistuminen saataisiin pysäytettyä ja saavutettaisiin niin sanottu suotuisa suojelutaso.
”Kasveistahan kaikki alkaa: kukoistavasta kukkakedosta hyötyy myös monipuolinen sieni-, hyönteis- ja lintulajisto”, Huhta kirjoittaa. Ja kuten Jan Kunnas omassa Huhdan kirjaa koskevassa arviossaan toteaa, monimuotoinen luonto ja viljelymenetelmät toimivat tehokkaana vakuutuksena tulevaisuuden epävarmuuksia vastaan. Tähän vakuutukseen kuuluvat vaikkapa ruokakasvien viljelylle korvaamattomat pölyttäjät ja petohyönteiset, jotka perinnebiotoopeissa kukoistavat. Perinnemaisemien laiduntajina erityisen päteviä ovat suomalaisen alkuperäiskarjan edustajat, niin lehmät kuin lampaatkin, ja myös kotieläintemme monipuolisen geenistön säilyttäminen on varautumista tulevaisuuden epävarmuuksiin.
Lisäksi suojelu on tärkeää esteettisten ja kulttuurihistoriallisten arvojen vuoksi. Hoitamalla perinnebiotooppeja kunnioitetaan menneiden sukupolvien uurastusta.
Kirjan toinen osa alkaa sivulta 65, ja siinä esitelläänkin sitten eri perinnebiotoopit ja tarjotaan niistä esimerkkejä. Ajo-ohjeineen kirja toimii matkaoppaana. Esimerkkikohteita on 38 ja ne sijaitsevat pääosin Etelä- ja Lounais-Suomessa, jonkin verran myös länsirannikolla ja Pohjois-Suomessa. Kainuun asukkina murehdin hieman Itä-Suomen paitsioon jäämistä, mutta kaikkeahan ei voi saada.
Kirjassa esitellään myös niin sanotut uusympäristöt, joita ovat esimerkiksi tienpientareet ja ratapenkereet, johtoaukeat ja kaupunkipuistot. Vaikka ”puritaanisimman käsityksen” mukaan niitä ei pidä lukea lähellekään perinnebiotooppeja, kuten Huhta huomauttaa, ne tarjoavat kasvupaikkoja, joissa niittylajisto voi sinnitellä niin kauan, kunnes lähelle saadaan ennallistettua sopiva perinnebiotooppi. Toistaiseksi uusympäristöt ovat usein jääneet niittylajien ainoiksi turvapaikoiksi. ”Korvaavat elinympäristöt ovat syntyneet aivan jonkin muun tarkoitusperän kuin niittyhoidon sivutuotteena”, Huhta kirjoittaa. ”Tästä seuraa, että niiden käyttö tai hoito ei luonnollisestikaan ole niittylajiston kannalta optimaalista.”
Hyvä esimerkki on tienpientareiden niitto, joka hoidetaan urakkahommina ja tarjousten perusteella, jolloin se ei välttämättä tapahdu kasvien kannalta parhaaseen ajankohtaan. Niittojätettä ei myöskään kerätä pois, vaan se jää rehevöittämään maaperää ja haittaa tällöin ennen kaikkea uhanalaisia ja taantuvia niittylajeja. Vuosittain niitettävien pientareiden pinta-ala on yli 100 000 hehtaaria, siis yli kolminkertainen verrattuna hoidettaviin perinnemaisemiin. Se on valtava potentiaali niittykasvien säilymispaikkoina, kuten Huhta toteaa. Jos niiton suunnittelussa olisi mukana kasvitieteellistä asiantuntemusta ja toiminta saisi myös hieman taloudellista tukea, pientareet voisivat merkittävästi edistää niittylajiston elpymistä.
Huhdan teoksessa on runsas ja monipuolinen kuvitus, joka tosin kärsii siitä, että kuvat on ahdettu pieneen tilaan. Toisaalta kyse on oppaasta, eikä kukaan halua raahata matkassaan suurta ja painavaa ensyklopediaa, joten pulskana pokkarina se toimii parhaiten. Painava ensyklopedia se on ennen kaikkea sisältämänsä tiedon ansiosta!
Tästä linkistä pääsee lukemaan Matti Ikosen laatiman arvion Huhdan kirjasta. Ikonen on myös haastatellut Itä-Suomessa toimivia perinnemaisemien hoitajia, joiden käytännön työstä hän kertoo toisessa artikkelissaan.
Perinnemaiseman hoitajia Nurmeksen Saramolla.