Maaseudun asukkina minulla on hyvät mahdollisuudet kasvattaa ja kerätä omia ruokatarpeita. Puuhastelu tuntuu monestakin syystä mielekkäältä. Esimerkiksi perunan vaatima työmäärä on satoon nähden vähäinen – mutta myös omien pottujen laatu on aivan toista kuin kaupasta ostettujen. Erilaiset marjat tarjoavat erilaisia makuja ja vitamiineja, eikä suinkaan haittaa, jos ne on saanut poimittua mahdollisimman läheltä.

Vaikka kotitarveviljely on enimmäkseen mukavaa, on pakko myöntää, ettei kitkeminen hyttys- ja mäkäräpilvessä ole varsinainen nautinto. Marjankeruu tuntuu puolestaan robottimaisen tylsältä, enkä oikeastaan nauti itse marjastuksesta – ainoastaan marjoista.

Sienestys on toista. Siinä ei tarvitse juuttua yhteen paikkaan, ei tuijottaa tuntitolkulla samoja mättäitä, ei harjoittaa konemaista rohmuamista. Sienestäjä haahuilee metsässä omaa rauhaisaa tahtiaan, katselee milloin lähelle, milloin kauas. On pysyttävä valppaana, sillä sienet ovat arvaamattomia olentoja ja tarjoavat yllättäviä löytöjä. Jos rihmastot viihtyvät ja kukoistavat, niitä voi seuraavina vuosina jo odottaa, mutta vaihtelevien sääolojen ja ties minkä sienten sisäisten ilmiöiden vuoksi mikään ei silti ole varmaa.

Lapsuuteni sieniretkiltä mieleeni ovat jääneet ennen kaikkea suppilovahverot, joita keräsimme Itä-Uudenmaan sammaleisista kuusimetsistä. Suppilovahverot täytyi kuitenkin unohtaa, kun myöhemmin 1990-luvulla muutin Riston kanssa Valtimolle, Pohjois-Karjalan ja Kainuun rajalle. Vaikutti siltä, etteivät vahverot viihtyneet niin pohjoisessa. Niitä tuli nähtyä vain kerran, kun Oulun yliopiston sienitutkijat kartoittivat Sotkamon Porkkasalon lajistoa.

2000-luvulla Virossa asuessamme suppilovahveroita taas riitti. Osa taisi olla kosteikkovahveroita, sillä kirjojen mukaan kosteikkovahvero on kalkinsuosija ja kotisaaremme maaperä oli kalkkipitoista. Kerättävää oli joskus niin paljon, että suuren osan jätin suosiolla metsään, sillä en olisi saanut niitä kaikkia käytettyä. Toisaalta joskus tuli kuivia vuosia, jolloin sieniä ei putkahdellut lainkaan.

Kun sitten vuonna 2015 viidentoista vuoden tauon jälkeen palasimme 1990-luvun kotikonnuillemme ja retkeilimme jälleen eteläisen Kainuun metsissä, yllätyksekseni suppilovahveroita alkoi löytyä. Etenkin suojelluista vanhoista metsistä. Ehkäpä ilmaston lämpeneminen on tuonut vahverot pohjoisemmas.

Kotiamme ympäröivät karut kangasmetsät ja ojitetut rämeet eivät kuitenkaan ole järin loistokkaita sienimaastoja. Metsäkoneiden myllerrykset ja junttaantuneet ajourat eivät asiaa paranna, sillä puiden kanssa symbioosissa elävät sienirihmastot ovat herkkiä rajuille maaperän muutoksille. Myös metsälannoitukset haittaavat sienten ja puiden yhteiseloa.

Metsätaloustoiminnan aiheuttamat menetykset ovatkin sienestäjille tuttuja. Yksi toisensa jälkeen vanhat hyvät tatti-, vahvero- tai rouskupaikat tuhotaan. Ennen kuin samalla paikalla joskus taas, ehkä, kasvaa sieniä, ihminen itse on jo maan mullissa. Ja nykyisen ”biotalouden” myötä hakkuutahti on entistä vauhdikkaampi. Selluteollisuus määrää sen, mitä Suomen metsille tehdään, eikä silloin muulla kuin mahdollisimman nopealla kuitupuun kasvatuksella ole arvoa. Tästä kirjoittaa myös Pieta Hyvärinen tutkimusartikkelissaan, joka sai Vuoden Tiedekynä -palkinnon vuonna 2021. Hyvärinen kirjoittaa ”pohjoisen puupelloista” ja käyttää termiä plantaasiosentrismi.

”Plantaasiosentrismi ilmenee metsätaloudessa paitsi puuntuotannon ja metsänhoidon näkyvinä käytäntöinä ja niitä tukevina politiikkoina, myös toisenlaisten metsiin paikantuvien toimeentulon ja tuotannon tapojen tunnistamattomuuksina, ulossulkemisina ja marginalisointeina”, Hyvärinen toteaa.

Niinpä luonnontuotteiden keräilyä ei haluta ymmärtää nykypäiväiseksi toimeentulon muodoksi, vaan se on vain ”harrastus”, vapaa-ajan virkistystoimintaa.

Tällainen ajattelutapa on suomalaisiin niin hyvin iskostettu, että minäkin kirjoitan sienten ja marjojen keruusta ja omien perunoiden kasvatuksesta puuhasteluna. Koska en myy niitä, en saa niistä rahaa, se ei ole toimeentuloa, ei varsinkaan elinkeino – siitä huolimatta, että tästä puuhastelusta saan terveellistä ja laadukasta ravintoa. Mutta metsätalous se vain on oikeata taloutta.

Metsäteollisuuden toimijat puhuvat mielellään keräilyn ja puuntuotannon onnistuneesta rinnakkaiselosta. Etenkin marjastuksen yhteydessä jaksetaan aina esittää, ettei ”vanhassa metsässä” kasva marjoja, vaan marjat saadaan hakkuuaukoilta. Synkän hämärissä ja yksipuolisissa talouskuusikoissa ei tosiaan marjoja kasva. Vanhat metsät tai ainakin vanhat luonnonmetsät pitäisi kuitenkin ymmärtää mosaiikkeina, joihin mahtuu monenlaisia ympäristöjä, kuten valoisia soiden reunoja ja rinnemetsiä. Esimerkiksi tänä vuonna paras mustikkapaikkani oli vanhassa luonnonmetsässä lammen rannalla.

No, sienikunnassa on ainakin yksi laji, joka viihtyy nimenomaan koneiden myllertämillä hakkuuaukeilla. Korvasieni todellakin sopii keräilyn ja puuntuotannon rinnakkaiselon mannekiiniksi, ja kuten Pieta Hyvärinen kirjoittaa, se on siitä jopa groteski esimerkki. Ikään kuin korvasieni olisi saatu valjastettua ”metsäteollisuuden tahattomaksi kätyriksi”.

Minä en korvasieniä kerää. En halua viettää yhtäkään keväistä päivää hakkuuaukoilla rämpien. En myöskään syö korvasieniä, onhan tarjolla hyviä, myrkyttömiäkin lajeja. Suomen Luonto -lehdessä (7/2023) Topi Linjama kertoo ruokasienten käytön kulttuurisista eroista ja ottaa yhdeksi esimerkiksi korvasienen. Hänen haastattelemansa virolainen sienituntija Allar Antson toteaa, että korvasienten suhteen Suomessa ollaan huolettomampia kuin missään muualla. Virossa suositellaan selvästi pitempiä keittoaikoja, Ruotsin elintarvikevirasto ei suosittele korvasienen syömistä enää lainkaan, ja Saksassa sen myynti on kielletty. Mutta ehkäpä Suomessa – ”metsätalouden mallimaassa” – avohakkuusienen kuuluu olla suurinta herkkua.

Vanhat luonnonmetsät eivät tarjoa pelkästään monipuolista ruokasienilajistoa vaan myös silmänruokasieniä. Mitä enemmän lahopuuta, sitä enemmän kääpiä, kääväkkäitä ja muita mielenkiintoisia sienikunnan eläjiä. Syksyiseen metsään ne tuovat hienoja värejä ja eriskummallisia muotoja. Niihin tutustuessa tulee selväksi, että sienillä on muitakin tehtäviä kuin päätyä meidän ihmisten vatsojen täytteiksi.