Kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani luomutuotannon vaikutuksista luonnon monimuotoisuuteen. Kirjoitus kirvoitti kommentin liittyen luomuviljelyn satoihin: koska sadot ovat matalampia kuin niin sanotussa tehotuotannossa, lisää peltoa täytyy raivata viljelyyn, jolloin luonto kärsii. Tämä kommentti nousee usein esiin luomun ympäristöhyödyistä puhuttaessa. Aihe on monimutkaisempi kuin ensisilmäyksellä vaikuttaa. Se ansaitsee oman blogikirjoituksen.

Luomun matalampien satojen seuraukset kytkeytyvät laajempaan keskusteluun maataloustuotannon tehokkuudesta ja luontovaikutuksista. Tästä keskustelusta käytetään nimitystä jaa vai säästä (engl. share or spare). Jakaminen luonnon kanssa tarkoittaa tuotantoa, joka tukee luonnon monimuotoisuutta maatalousmaalla. Säästäminen puolestaan tarkoittaa tuotantoa, jossa mahdollisimman paljon satoa tuotetaan mahdollisimman pienellä pinta-alalla, jolloin säästyvä ala voidaan periaatteessa käyttää luonnonsuojeluun.

Säästäminen kuulostaa tehokkaalta, mutta siihen liittyy ainakin kolme isoa ongelmaa:

1) Säästämisen ajatus unohtaa maataloustuotannon riippuvuuden toimivista ekosysteemeistä. Ruokaa ei voida tuottaa loputtomasti tavoilla, jotka rapauttavat peltojen tuottokyvyn. On välttämätöntä huolehtia esimerkiksi peltomaiden rakenteesta ja multavuudesta sekä pölyttäjien ja tuholaisten luontaisten vihollisten yhteisöistä. Toisin sanoen on välttämätöntä jakaa luonnon kanssa, jotta tuotanto säilyy.

Myös tuotannon vaikutukset maatalousekosysteemien ulkopuolelle voivat muodostua esteiksi kestämättömän tuotannon jatkamiselle. Tällaisia vaikutuksia ovat esimerkiksi ravinnepäästöt vesistöihin tai keinolannoitteiden valmistuksen aiheuttamat kasvihuonekaasupäästöt. Tuotetut sadot pitääkin suhteuttaa paitsi käytettyyn maatalousmaan alaan myös muiden luonnonvarojen käyttöön ja erilaisiin ympäristövaikutuksiin.

Luomutuotannon satojen vertaaminen panosintensiivisen tehotuotannon satoihin johtaa harhaan, koska tehotuotanto on tutkitusti ekologisesti kestämätöntä. Se ei ole järkevä vertailukohta.

2) Säästämisen ajatus ei ota huomioon, että suuri osa luonnonvaraisesta lajistosta on vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa sopeutunut elämään maatalousmaalla. Tämä lajisto on riippuvaista perinteisestä maatalouden maankäytöstä ja kärsii sekä maatalouden intensiivistymisestä että heikkotuottoisten maatalousmaiden umpeenkasvusta ja metsityksestä. Avoimien alueiden sulkeutuminen on tärkein syy esimerkiksi hyönteisten uhanalaistumiseen Suomessa.

3) Historia on osoittanut, että satotasojen nosto ei vähennä maatalousmaan alaa vaan lisää kokonaistuotantoa. Tarvittaisiin todella vahvaa poliittista ohjausta, että satotasojen nosto johtaisi säästyneen alan suojeluun.

Kulttuuriympäristöjen lajit kärsivät sekä tehomaataloudesta että maatalouden loppumisesta ja sitä seuraavasta avomaiden umpeenkasvusta. Kiuru viihtyy parhaiten peltoaukeilla, joilla on heinäpeltoja ja suojaisia ojanpenkkoja. Kuva: Pixabay

Säästämistä tarvitaan siinä mielessä, ettei enempää maa-alaa tulisi valjastaa ruoantuotantoon. Satoja ei kuitenkaan pidä kasvattaa tuotannon ekologisen kestävyyden kustannuksella.

Tässä vaiheessa joku yleensä muistuttaa, että satoja on nostettava maapallon kasvavan väestön ruokkimiseksi. Vastaan, ettei maatalous yksin ratkaise ruokajärjestelmän kestävyyden tai ruokaturvan ongelmia. Ne ovat laajempia yhteiskunnallisia kysymyksiä. On kysyttävä: kuka syö, mitä syö, kuinka paljon syö, ja montako ihmistä maapallo elättää?

Maatalous hoitaa oman osansa, jos se tuottaa niin hyviä satoja, kuin ekologisin menetelmin on mahdollista tuottaa. Muutokset tuotantomenetelmissä eivät kuitenkaan riitä, jos väestö ja ruoan kysyntä jatkuvasti kasvavat. Tarvitaan väestönkasvun rajoittamista, ruokavaliomuutoksia ja hävikin vähentämistä, jotta ruoantuotanto ympäristövaikutuksineen mahtuu maapallolle.

Ruoka syntyy ekosysteemeissä, joiden kantokyky on rajallinen. Kuva: Pixabay