Nyt tuntuu siltä kuin olisimme talven ja kevään taitekohdassa. Jo hiihtäessämme jään yli Vartiosaareen luulin kevään koittavan, mutta sitten saapuivatkin uudet lumipyryt ja pakkaset. Talvisissa keleissä on ollut se hyvä puoli, että ehdimme vielä luistella sekä tarkkailla oravan jälkiä kotipihassa. Huomasin myös, että jänis tai rusakko on käynyt järsimässä pihan orapihlajien kuorta.

Sunnuntaina ihana aamuaurinko saatteli meidät retkelle. Maailman metsäpäivän kunniaksi suuntasimme lähimetsään. Matkalla tarkkailimme sekä eläinten lumijälkiä että kevään merkkejä. Purot solisivat, pajunkissat pilkistelivät piiloistaan ja kevätpiipon lehdet olivat paikoin paljastuneet lumen alta.

Heti metsän reunassa kuopus vaati evästaukoa. Kävelimme sen verran syvemmälle metsään, että autotien hurina ei juuri kuulunut, ja etsimme sopivat puunrungot istumapaikoiksi. Muutamalla rungolla komeili suuret rivistöt pieniä keltaisia hyytelösieniä – luultavasti joitain tipakoita.

Evästelyn jälkeen lapsillakin oli taas energiaa kivuta jänisten jäkien perässä Hiidenkirnujenrinnettä ylös. Halusimme tarkastaa, joko hiidenkirnuissa on vettä. Harmiksemme ne olivat vielä täysin lumen peitossa.

Luonto-Liiton kevätseuranta on jo käynnissä, mutta sunnuntaina ei ollut toivoakaan kevätseurantalajien havaitsemisesta. Ei kuulunut peipon laulua, ei näkynyt leskenlehtiä eivätkä ne kevätpiipotkaan vielä kukkineet. Sen sijaan tali- ja sinitiaiset liikkuivat sekä lauloivat aktiivisesti, käpytikka nakutteli haapaa pesäpuuhat mielessään ja lepät aloittelivat kukintaansa.

Tällä retkellä emme rakentantaneet itse majoja, mutta lapset testasivat matkan varrelta löytyneitä valmiita rakennelmia. Tämä viimeisen kuvan maja saattaisi kuulemma sopia selviytymisleirille. Jos tällainen leiri joskus toteutuu, näette ja kuulette siitä varmasti lisää. Siihen asti nauttikaamme vuodenaikojen muutoksesta!