Talvivaara on opetus siitä, ettei malmeja kannata hyödyntää niin aikaisin, että niistä saatava hinta ei anna mahdollisuutta hoitaa ympäristöasioita alusta alkaen mallikelpoisesti.
Talvivaara haluaa hakeutua yrityssaneeraukseen ja pyytää nyt 40 miljoonaa lisäeuroa sen aikaa selvitäkseen. Toimitusjohtaja Pekka Perän mukaan tilanne olisi toinen, jos nikkelin hinta olisi ollut 14 000 euron sijaan 17 000 euroa.
Mitä ihmettä? Olisiko tilanne todella toinen jos nikkeli maksaisi 20 prosenttia nykyistä enemmän? Erotuksen summa on laskettavissa, eikä se vaikuta suurelta.
Se on alle 20 miljoonaa euroa vuodessa.
Summa on paljon vähemmän kuin Talvivaaran 10 000 tonnin vuosituotannon perusteella laskettu 30 miljoonaa dollaria (23 miljoonaa euroa), koska Talvivaara ei valmista nikkeliä vaan nikkelikobolttisulfidia. Nikkelin jalostaja Norilsk perii välistä jalostusmaksun, joka tämän dokumentin mukaan on ollut 24 prosenttia ja tämän mukaan 25 prosenttia. (Kun maksu on määritelty prosentteina, voinee päätellä, että nikkelin jalostaja jakaa Talvivaaran hyviä ja vaikeita aikoja.) Toisaalta liikevaihdosta ja tuotantomäärästä tahdyn pikalaskelman perusteella Talvivaara saisi kuitenkin nikkelistä 9000 euroa tonnilta. Jos jalostusmaksuun menisi nykyisin syystä tai toisesta vain noin 15%, Talvivaara olisi saanut 3000 dollarin lisähinnasta joka tapauksessa alle 20 miljoonaa euroa.
Tällä tuskin olisi yhtiötä pelastettu, ehkä lykätty päätöksiä vähän aikaa.
***
Miten paljon nikkelin hinnan pitäisi nousta, jos Talvivaara haluttaisiin kannattavaksi? Tähän paras nykyinen lähde on SRK-konsulttiyhtiön viime helmikuisessa raportissa julkaistu operatiivisten kustannusten arvio. Sen mukaan Talvivaaran pitäisi ollakseen operatiivisesti kannattava saada yli 10 000 tonnin tuotannolla nikkelistä noin 18 000 euroa tonnilta ja vielä vajaan 20 000 tonnin ennätystuotannolla noin 12 000 euroa tonnilta. Nyt ei olla sitä lähelläkään, ei tuotannossa, ei nikkelin hinnassa, kun muistetaan vielä se jalostuskorvaus. Operatiivista tuottoa syntyisi dollarin kurssin ja jalostusmaksun takia ehkä noin 20 000 dollarin nikkelihinnalla, jos siis tuotanto nousisi ennätykseen.
Talvivaaran tuotantokustannukset tuotettua nikkeitonnia ja tuotannon volyymiä kohden euroina SRK-raportin mukaan.
Ennätystuotantoon ei päästä ainakaan nyt, kun kaivos pannaan seisomaan puoleksi vuodeksi, mikä merkitsee, ettei Talvivaaralla ole ensi vuonna kuin alle kaksi tuoretta tuotantokasaa.
Ja tässä olivat vasta operatiiviset kustannukset. Laskelmasta puuttuvat investoinnit ja rahoituskulut. Rahoituksen kulut eivät ole tiedossa, koska velkojen määrä tulevaisuudessa on nyt auki. SRK arvioi investointien ja poistojen kustannukseksi 2013–2020 yhteensä 325 miljoonaa euroa eli noin 40 miljoonaa euroa vuodessa. Puuttuvat laskelmasta myös Talvivaaran sinkistä, uraanista ja kuparista saamat tulot, mutta niistä ei ole helpotusta koska sinkki ja uraanikin on maksettu pitkäksi aikaa ennakkoon, eikä uraanilaitoksella ole vielä lupaakaan (edit 17.11. Talvivaara on saanut sinkistä käsittelymaksua, joka kuitenkin alkuvuodesta 2013 myös maksettiin ennakkona seuraavista 38 000 tonnista).
***
Miksi kaikki meni näin pieleen? Miksi ollaan tässä? Nikkelin hinta ja vesiongelmat ovat yksi tekijä, mutta niistä olisi ehkä selvitty, jos tuotanto olisi toiminut odotetusti.
Ongelmia on ollut metallitehtaassa, mutta perusasia on kasaliuotuksen odotusten totaalinen pettäminen.
Talvivaaralla on niin sanotussa primääriliuotuksessa neljä 1200 metriä kertaa 400 metriä laajaa, 5–6 miljoonan tonnin malmikasaa. Tällä erää viimeiseksi kokonaiseksi kasatuksi lohkoksi jäävä lohko on jo kahdeksas kaivoksen historian aikana. Toisaalta ja merkittävämmin se on vasta kahdeksas, sillä alkuperäisen suunnitelman mukaan lohkojen piti olla pääliotuksessa puolitoista vuotta. Sitä tahtia nyt pitäisi työn alla olla noin neljästoista lohko.
Viivästyminen on ollut yhtiön taloudelle ja ympäristölle kohtalokasta, koska nikkeliäkin on toiminta-aikana saatu alle puolet siitä mitä piti. Yhtiö lupaili täyttä 30 000 tonnin vuosituontantoa jo vuodeksi 2010. Tähän mennessä nikkeliä on tuotettu viitenä vuotena alle 50 000 tonnia, kun ennakoitu määrä olisi ollut lähellä 150 000 tonnia.
Heikko talous on näkynyt ympäristövahinkoina. Ylimääräisiä liuoksia varten ei rakennettu altaita, vaan liuoksia laitettiin 2010 ja 2012 sakalle tarkoitettuun altaaseen, joka ei kestänyt. Turvapatoja rakennettiin sekä 2010 että 2012 vasta onnettomuustilanteessa. Ja niin edelleen.
***
Milloin kasaliuotus alkoi mennä pieleen? Vastausta on haettava kaukaa, yhtiön alkutaipaleelta asti.
Aluksi kaikki näytti lupaavalta. Malmin liuotusta oli kokeiltu kasaamalla sitä korkeiksi pylväiksi. Kesäksi 2005 Talvivaaraan nousi koekasa. Siihen sijoitettiin 17 000 tonnia malmia. Liukeneminen tässä koekasassa lähti käyntiin ”odotettua paremmin”, ja siltä todella näyttää kun katsoo julkaistuja tuottokäyriä. Yhdessä vuodessa saatiin nikkelistä talteen yli 60 prosenttia ja puolessatoista vuodessa jatkoliuotuksineen 90 prosenttia. (EDIT 19.11. Talvivaaran Prospectuksesta vuodelta 2007 selviää (sivu 212), että tilanne oli kokeilussa hyvä toisessa lohkossa, toisessa liukeneminen jäi selvästi ykkösestä. Toista lohkoa kasteltiin suuremmalla rikkihappomäärällä kuin kakkosta, mutta ei tiedetä johtuiko heikompi tulos tästä vai esimerkiksi malmin paakkuuntumisesta ennen kasaan laittoa, mikä myös mainitaan prospectuksesssa. Yli 90 prosentin tulos koskee joka tapauksessa vain toista pilotin lohkoista (edit 26.11. 2014). Talvivaaran koetoiminnan lopettamisilmoituksen mukaan kokonaisuutena malmissa oli loppuvaiheessa jäljellä noin viidennes alkuperäisestä nikkelistä.)
Pilottikasan nikkelin ja sinkin tuottokäyrät Kuvan lähde Riekkola-Vanhanen, Adv. Mat. Res, 2007.
Odotukset ja sijoittajien into ampaisivat nousuun. Varat jättikaivoksen rakentamiseen löytyivät vaivatta.
Ensimmäinen tuotantokasa (sininen käyrä alhaalla) kuitenkin epäonnistui tavalla, jonka on täytynyt hirvittää kaikkia talvivaaralaisia. Kasaamisen alusta laskettuna se ei vuodessa luovuttanut nettona kuin hitusen nikkelisisällöstään. Kahdessa vuodessa — tai ehkä vuodessa siitä kun kasa saatiin valmiiksi — nikkeliä oli saatu irti reilut 20 prosenttia eikä 25–26 prosentin tasoa ylitetty alkuliotuksessa (edit 17.11. Ykköslohkoa siirrettäessä sen liukeneminen oli kuitenkin 31% tämän mukaan). Liuotusaika oli moninkertainen, ja tulos senkin jälkeen murto-osa odotetusta.
Talvivaaran tuottokäyriä primääriluotuksen eri lohkoissa SRK-raportin mukaan.
Vuonna 2009 aloitettu kakkoslohko (punainen käyrä) pystyi 25 prosentin tuottoon vuodessa kasaamisen alkamisesta. Kahdessa–kolmessa vuodessa nikkeliä oli irronnut siitä vähän yli 50 prosenttia. Kolmos- ja neloslohkot saatiin tuotantoon vuonna 2010. Ne tehtiin ylärinteeseen ykkösen ja kakkosen viereen. Tulokset olivat entistä selvästi parempia, sillä vuodessa nikkeliä irtosi 30-40 prosenttia.
Nekin olivat kuitenkin aivan toisesta maailmasta kuin kannattavuuslaskennan perustana ilmeisesti olleet pilottikasan tulokset.
Mitä tuotantokasoissa erosi koekasoista? Ainakin koko, sillä jo yhdessä tuotantokentän neljästä lohkosta on malmia viisi–kuusi miljoonaa tonnia. Siis 300 kertaa niin paljon kuin koekasassa (edit 17.11. koekasan koko ilmoitetaan yleensä 17 000 tonniksi, mutta myös 50 000 tonniksi).
Tutkiessani koekasan dokumentteja selvisi lisäksi hätkähdyttävä seikka. Koekasa oli peitetty.
Liuotuksesta tehdyssä opinnäytetyössä todetaan (sama tieto on englanniksi kasasta tehdyssä maksullisessa julkaisussa). ”Aluksi liuotuskasa oli katettu kirkkaalla, muovisella, läpäisemättömällä kalvolla, ja myöhemmin vaahtomuovimatolla. Altaat olivat myös katettuja.”
Tarkoituksena oli estää haihdunta sekä lumen ja veden pääsy kasoihin ja altaisiin (edit 16.11.: myös tuotantokasoja on peitetty talvella lyhyeksi aikaa).
Koekasa oli myös kooltaan vain 60 metriä kertaa 30 metriä, kun jokainen tuotantokasojen neljästä lohkosta on kooltaan 400 kertaa 1200 metriä.
Koekasa kesällä 2009, ilmeisesti sitä puretaan kakkosvaiheen liuotuksen jälkeen.
***
Kasat on helppo pilata, koska niiden elinehto on malmirakeiden pysyminen noin sormenpään kokoisina. Sellaiseksi ne on saatu keinotekoisesti liimaamalla pieni kiviaines suurten rakeiden pintaan agglomeroinniksi kutsutulla menetelmällä. Jos hienoaines pääsee jälleen irti, hapen ja huuhteluliuoksen kierto katkeaa, kasa menee tukkoon.
Olisi mielenkiintoista tietää nykyistä tarkemmin näistä ongelmista. Talvivaaralla on niin sanotun sekundäärikasan alueella myös neljä noin 50 000 malmitonnin koelohkoa. Niistä Talvivaara ei tietääkseni ole missään vaiheessa kertonut tuloksia. Eikä alkuperäisen koekasan kaikkia eroja tuotantokasoihin.
***
Voiko Talvivaara joskus onnistua ja päästä kannattavaksi? Vaikea vastata. Hyödynnetäänkö Talvivaaran malmia joskus uudelleen, jos yhtiön tuotanto lakkaa? Tämä on mahdollista. Siinä tapauksessa Kainuu saa myöhemmin saman talous- ja työllisyyshyödyn kuin se nyt saisi.
Jos tuotanto nyt keskeytyy, Talvivaaran esiintymä voi olla 5–20 vuoden aikajänteellä taas kiinnostava, jos kasaliuotuksen ongelmat pitkissä kokeiluissa selvitetään ja nikkelin hinta nousee nykyiseltä aivan toiselle tasolle (lisäksi maailmalla ei tulisi avata liikaa paremmin kannattavia kaivoksia). Silloin asialla voi olla joku muu yhtiö kuin Talvivaara, sillä puhdistettuna veloista ja edullisesti saatuna Talvivaaran tuotantokenttä voi olla kiinnostava.
Edellä oleva pitkä tuotantotarina on myös ympäristöhistoriaa. Talvivaara on opetus siitä, ettei malmeja kannata hyödyntää niin aikaisin, ettei kannattavuus anna mahdollisuutta hoitaa ympäristöasioita alusta alkaen mallikelpoisesti. Riskin liian nopeasta tuotantomittaan siirtymisestä kantoi ja kantavat ympäristö, kainuulaiset, osakkeenomistajat ja velkojat. Suomen tulee jatkossa sallia kaivokset vain silloin, kun on selvää, että ne voivat toimia kannattavasti, valtiollekin esimerkiksi rojalteja tuottaen, ja pystyvät suoritumaan velvoitteistaan. Nyt maksetaan korkeaa hintaa siitä, ettei näin ole tehty Talvivaaran tapauksessa.
Edit 16.11. Korjattu kieliasua, selkeytetty alun laskelmaosaa.