Nyt kun EU on patistanut jäsenmaitaan metsien suojeluun, meillä Suomessa kehitellään suojelua jarruttavia ja estäviä toimenpiteitä. Ensin suojeltaville metsille on laadittava määritelmät ja kriteerit, sitten alkaa inventointi… Työ ei ole ilmaista, ja toimenpiteet venyvät venymistään. Aikaa ja rahaa haaskataan, vaikka tietoa on riittävästi jo nyt.
Suojelunarvoisia metsiä on jo useita vuosia kartoitettu vapaaehtoisten voimin. Luonnonmetsätyöryhmä ja Luonnonmetsät Sápmi -työryhmä ovat esitelleet arvoalueita julkaisemalla niistä kuvia, karttoja, lajilistoja sekä kolme raporttia. (Raportit voi ladata tästä linkistä.) Suomen eteläpuoliskossa kartoittajien lähtökohtana ovat olleet Metso-ohjelman kriteerit, joista on valittu parhaat eli I- ja II -luokkien kohteet. Metso-alueen pohjoispuolella käytetyt kriteerit ovat olleet vielä huomattavasti tiukemmat.
Nyt kuitenkin metsiä ryhdytään kartoittamaan uudestaan – ja työtä koordinoi Metsähallitus Metsätalous Oy, joka tähän asti on kynsin hampain vastustanut kaikkea suojelua, vähätellyt Luonnonmetsätyöryhmien työtä ja väittänyt, ettei suojeltavaa enää löydy.
Luonnonmetsä-hankkeen ensimmäisessä raportissa kerrotaan kuvaava esimerkki. Marraskuussa 2020 maa- ja metsätalousministeriö selitteli luonnoltaan arvokkaiden metsien hakkuita eteläisen Suomen METSO-ohjelman alueella; sen mukaan Metsähallitus oli tehnyt analyysinsa, eikä esiin ollut noussut merkittäviä uusia suojelunarvoisia kohteita. Ministeriön vastauksessa julistettiin: ”Metsähallituksen esille tuomat tiedot varmistavat sen, ettei ole perusteita lähteä tekemään uutta inventointikierrosta Metsähallituksen mailla.”
Jutun kuvat ovat Luonnonmetsätyöryhmän ottamia suojelemattomista metsistä.
Metsien kohtalosta päättävien poliitikkojen olisi syytä lukea Luonnonmetsä-hankkeen raportit. Niiden sisältämät yleiskatsaukset tarjoavat vankkaa tietoa metsien tilasta ja suojelun tarpeista. Kolmannen raportin kirjoittajat Ari Aalto, Risto Sulkava, Joni-Matti Kusmin ja Matti Aalto listaavat metsäluonnon suojelemiseksi tarpeellisia toimenpiteitä, jotka heidän mukaansa olisivat täysin maamme poliittisen johdon toteutettavissa, eikä kustannus olisi kohtuuton. ”Päinvastoin, suojelun ansiosta säilyvä ja kasvava hiilivarasto tekee luonnonmetsien suojelusta kansantaloudellisestikin kannattavaa.”
Varsinaisten suojelualueiden tilalle metsäkeskusteluissa tarjotaan usein säästöpuita, tekopökkelöitä ja muuta ”täsmäsuojelua”. Suojelualueiden tarpeettomuutta perustellaan sillä, että talousmetsien jotkin rakennepiirteet ovat viime aikoina kehittyneet luonnon kannalta parempaan suuntaan. Tämä on harhaanjohtavaa, sillä vuosikymmeniä jatkuneen kovaotteisen metsätaloustoiminnan vuoksi lähtökohdat ovat luonnon kannalta surkeat. Kuten luonnonmetsätyöryhmän raportissa todetaan, suhteellisesti suuretkaan muutokset eivät ole tarkoittaneet merkittävää parannusta lajien elinoloissa. Esimerkkinä mainitaan Etelä-Suomen talousmetsien lahopuusto: 1990-luvulta lahopuun määrä on lisääntynyt peräti 60 %, mutta silti sitä on yhä vain 4,5 kuutiometriä hehtaarilla. Kehno saavutus, kun eteläsuomalaisessa luonnontilaisessa metsässä lahopuun määrä on helposti 50–100 kuutiometriä hehtaarilla.
Edelleen raportissa todetaan: ”Määrän lisäksi vähintään yhtä tärkeä kysymys on lahopuun laatu, josta ei juuri puhuta. Monet uhanalaiset lajit ovat sopeutuneet sellaiseen lahopuuhun (esimerkiksi hitaasti kasvaneet mäntykelot), jota ei nykyisissä istutuksin ja voimakkain alaharvennuksin hoidettavissa nopean kierron talousmetsissä synny lainkaan. Näitä lajeja ei ole mahdollista auttaa talousmetsien lahopuuta lisäämällä, vaan ainoastaan elinympäristöjä suojelemalla ja ennallistamalla.”
Luonnonmetsiin sopeutunut lajisto ei säily muuten kuin suojelemalla niiden elinympäristöt, ja nopein, tehokkain ja taloudellisesti järkevin keino on suojella valtion vanhat metsät. Vaikka talousmetsien käsittelyä on syytä pehmentää, se ei suojelua korvaa. Huolestuttavaa on se, että rankka metsätaloustoiminta on saattanut ahdinkoon myös vähemmän vaateliaita lajeja.
”Luontokadon yksi keskeinen ongelma on juuri ”tavallisten” lajien, kuten hömötiaisen, väheneminen ja uhanalaistuminen”, raportissa huomautetaan. ”Tästä seuraa, että myös pitkään metsätalouden piirissä olleita talousmetsiä on tilanteen korjaamiseksi suojeltava.”
Metsälajien pelastamiseksi ei siis todellakaan ole syytä kiristää suojelukriteereitä, kuten maa- ja metsätalousministeriö vaatii. On järjetöntä, jos esimerkiksi jotkin ikivanhojen hakkuiden jättämät kannot nähdään ihmistoimintana, joka ”pilaa” metsän luontoarvot. Tämä tuodaan esille myös luonnonmetsätyöryhmän kakkosraportissa: ”Suurimmalla osalla Lapin, Kainuun ja Koillismaan kohteista on nähtävissä yhden tai muutaman harsintahakkuukierroksen jäljet. Näissä hakkuissa 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla poimintahakattiin tukkipuiksi enimmäkseen suurimpia ja suorimpia mäntyjä metsistä, jotka aiemmin olivat usein kirveenkoskemattomia. Metsään jätettiin lahovikaisia tai muuten taloudellisesti vähempiarvoisia ikimäntyjä – jotka koloineen ovat usein luonnolle arvokkaimpia. Kuusikkoisissa kohteissa jäljelle jäi usein koskematon kuusimetsä. Jokainen voi peilata tätä historiaa nykyisiin talousmetsiin ja miettiä, millaisia luontoarvoja metsiin tuolloisten hakkuiden jälkeen jäi.”
Samaa sanoo Suomen Luontopaneelin puheenjohtaja ja ekologian professori Janne Kotiaho: ”EU:n tavoite koskee sekä vanhojen metsien että luonnontilaisten metsien suojelua. Tavoitetta ei pidä ymmärtää niin, että se rajattaisiin koskemaan kapeasti vain metsiä, jotka ovat sekä luonnontilaisia että vanhoja. Vanhoissa, mutta talouskäytön heikentämissä metsissä on suuri luonnon monimuotoisuuspotentiaali, johon on komission ohjeistuksen mukaan kiinnitettävä erityistä huomiota suojelualueita valittaessa.”
Ennen vaaleja WWF, Sitra, Elinkeinoelämän keskusliitto EK ja Helsingin Sanomat järjestivät suuren ympäristötentin. Siellä Petteri Orpo sanoi, että valtion omistuksessa olevat ”vanhat metsät, mitä siellä on jäljellä, pitää suojella”.
Nyt pääministeri Orpo ja muut hallituksen jäsenet keskittyvät puhumaan maamme velkaantumisesta. Olisiko syytä huolestua myös maamme sukupuuttovelasta – vai tietävätkö päättäjät mitä kyseinen termi tarkoittaa?
