Karhun aineenvaihdunta muuttuu talviunilla suljetuksi. Mitään ei mene sisään, eikä mitään tule ulos. Silti karhut kömpivät keväällä pesästään terveinä, naaraat monesti vielä pennut mukanaan.

Oulun yliopiston edesmennyt fysiologian emeritusprofessori Raimo Hissa tutki opiskelijoineen karhun talviunta viitisentoista vuotta. Kaikkiaan yliopiston koe-eläintarhassa oli parikymmentä karhua, ja näytteitä haettiin myös Ranuan eläinpuiston karhuista.

”Ensimmäiseksi karhut punnittiin ja niiden lämpötilaa alettiin seurata. Tämän tästä karhuilta otettiin kaulalaskimosta verinäyte, josta analysoimme muun muassa useita hormoneita, aminohapot, rasvahapot, verisolumäärän ja valkosolutyypit”, Hissa kertoo.

Karhuja tarkkailtiin kaiken aikaa. Milloin ne tulivat uneliaiksi, milloin lopettivat syömisen ja milloin nukahtivat? Peruskysymys oli, miksi se tulee uneliaaksi, mikä saa talviunen aikaan?

Vastaukset löytyvät aivoista. Aivoselkäydinnesteessä tietyt kemikaalit nousevat ennen unta, mutta mitkä niistä ovat avainasemassa ja mitä ne edelleen stimuloivat, on hämärän peitossa. ”Joku uneliaisuuden aiheuttaa, mutta vaikka sitä on tutkittu sata vuotta, vastausta ei ole löydetty. Melatoniini, niin sanottu pimeähormoni, kytkeytyy vuodenaikaisrytmiin ja vuorokausirytmiin, muttei vaikuta suoranaisesti uneen vaipumiseen”, Hissa sanoo.

Ruokahalun menetyksen aiheuttajista tärkein on leptiinihormoni. Kun energiatasapaino on positiivinen, seerumin leptiinitaso nousee, nälkä katoaa ja rasvakudos lakkaa paksuuntumasta. Karhunkin leptiinitaso laskee syksyllä. Näläntunteeseen vaikuttaa puolestaan greliinihormoni, joka löydettiin vasta 1999. Se vaikuttaa myös ihmisellä. Aina kun greliinitaso nousee, tulee nälkä.

Kuva: Kaarina Walter / Havaintokirja

Lämpötila laskee vain viisi astetta

Lähestyvä talviuni saa karhujen käyttäytymisen muuttumaan. Ne alkavat koota kuivaa heinää ja vievät sitä pesäänsä takaperin peruuttamalla. ”Ne valmistelivat pesän ja alkoivat viipyä siellä yhä kauemmin. Lopulta me iskimme luukut kiinni ja sinne ne jäivät”, Hissa kertoo.

Karhun normaali lämpötila on noin 37 astetta, ja unen aikana se laskee alimmillaan 32 asteeseen. Ero horrostaviin nisäkkäisiin on huomattava. Esimerkiksi siilien lämpötila voi laskea talvella lähelle nollaa ja lepakoilla jopa pakkasen puolelle.

Mutta vaikka karhun lämpötilan muutos talviunilla on vain noin viisi astetta, sillä on suuri merkitys aineenvaihdunnalle. ”Se säästää valtavasti”, Hissa toteaa. ”Jos karhu joutuu jostakin syystä lähtemään pesästään kesken unien, se menettää runsaasti energiaa. Ja jos talvi kestää pitkään, karhu saattaa menehtyä.”

Naaras synnyttää nukkuessaan

Kantavan emon lämpötila laskee myös talviunitasolle mutta nousee synnytyksen jälkeen. ”Pennut on pidettävä lämpiminä, ja emo myös liikehtii pentujen takia pesässään tavallista enemmän.”

Karhu ei nuku pesässään suinkaan kuin tukki. ”Se nostaa joka päivä päätään ja kuuntelee. Me todensimme tämän seuraamalla pesän tapahtumia taltioivalla videokameralla.”

Kun pennut ovat syntyneet, ne pitävät pientä jatkuvaa äninää, ä-ä-ä-ä-ä. Emo ei sano mitään vaan maata retkottaa pennut kainalossaan. Karhunaaraalla on kuusi nisää, mutta tavallisimmin se tekee kaksi tai kolme pentua.

Naaras hedelmöityy jo kesäkuussa, mutta alkio jää munanjohtimeen odottelemaan syksyä. Jos emo on hyvässä kunnossa, alkio jatkaa matkaa ja kiinnittyy kohtuun. Tämä selittää sen, miksi karhun raskausaika on vain parisen kuukautta. Syntyessään pennut ovat hyvin pieniä, usein alle puolikiloisia.

”Kun maaliskuussa avasimme pesien luukut, sieltä kömpi kahden kuukauden ikäisiä pentuja, jotka painoivat kaksi kiloa”, Hissa kertoo.

Emon täytyy hoitaa itsensä ja pennut niillä rasvavaroilla, jotka se on onnistunut keräämään. Nelospentue on merkki siitä, että emo on erittäin paksussa rasvassa.

Rasvaa on oltava paljon

Hyväkuntoinen, talviuniaan vetelevä karhu ei ulosta, virtsaa, syö eikä juo. Koko sen biokemia muuttuu. Virtsaa kertyy virtsarakkoon, mutta se kierrätetään paksusuolen kautta maksaan, missä se muutetaan aminohapoiksi ja edelleen valkuaisaineiksi.

”Tämä selittää sen, miksi karhun lihakset ovat keväällä yhtä hyvässä kunnossa kuin syksylläkin”, Hissa toteaa.

”Karhu kuluttaa nukkuessaan keskimäärin 300–500 grammaa rasvaa vuorokaudessa, mutta varasto riittää mainiosti kevääseen.”

Jos karhu ei ole saanut riittävästi vararavintoa, se ei välttämättä vaivu talviuneen lainkaan. Se kärvistelee niin kauan kuin kykenee ja kuolee.

Kuva: Kari Rossinen / Havaintokirja

Luut eivät haurastu

Herätessään karhu on riskissä kunnossa, eikä esimerkiksi osteoporoosista ole tietoakaan.

Ihmisellä osteoporoosi alkaa heti haurastuttaa luuta, jos liikunta jostakin syystä estyy. Kulumisnopeus voi olla jopa muutama prosentti viikossa. Luut tarvitsevat pystyasentoista kuormitusta, sillä tärähdykset ärsyttävät luun rakentajasoluja.

Pitkään ajateltiin, että vastaus ihmisen osteoporoosin ehkäisyyn voisi löytyä karhun elimistöstä, mutta arvoitus ei auennut kovasta työstä huolimatta.

”Analysoimme hormoneja ja muita tekijöitä, jotka säätelevät luun haurastumista ja syntyä. Koko ajan luuta menetetään ja uutta syntyy. Ihmiselläkin luusto uusiutuu kerran 13,5 vuodessa”, Hissa toteaa. Kuten ihmisellä, karhullakin on osteoklasteja, jotka syövät luuta ja osteo-blasteja, jotka tekevät uutta luuta. Prosessi on niillä vain hidastunut. Sen kummempaa tekijää ei ehkä olekaan.”

Ruuansulatus käynnistyy hitaasti

Kun karhu keväällä herää, se ei ole vihainen eikä kovin nälkäinenkään. Ruuansulatuskanava on ollut toimettomana puolisen vuotta, ja sen käynnistymiseen voi mennä viikkoja. Kun nälkä herää, karhu muistaa vanhoja haaskojaan ja lähtee kaivelemaan niitä. Jos vastaan tulee poro tai hirvi, se pannaan lihoiksi ja syödään pois.

Kevätkarhu hakeutuu mielellään myös muurahaispesiä tonkimaan. On oletettu, että muurahaishappo saattaisi stimuloida karhun ruuansulatusta, mutta selitys voi olla yksinkertaisempi: varhain keväällä ole juuri muuta syötävää.

Hissan mukaan ihmisen ei tarvitsisi pelätä karhua. ”Veimme nuoren uroskarhun Ranualle, jossa kokematon eläintenhoitaja laittoi sen isomman karhun seuraan. Iso karhu tuli ja puraisi pienempää niskaan ja se kuoli siihen paikkaan.”

Ihminen olisi otsolle helppo saalis, muttei ruskeakarhu tapa tarkoituksella. Välikohtaukset liittyvät siihen, että karhu puolustaa ruokaansa tai pentujaan.