Maata peittävät syksyn keltaiset lehdet, mutta niiden alta paljastuu toinen matto – sammalista.

”Tässä on metsälehväsammal”, sanoo Kimmo Syrjänen ennen kuin olen ehtinyt edes astua polulta metsään. Suomen ympäristökeskuksen projektipäällikkö Syrjäsellä on monen vuoden kokemus sammalten uhanalaisuuden arvioinnista. Vuoden 2010 Punaisessa kirjassa 20 prosenttia Suomen sammalista on arvioitu uhanalaisiksi.

Syrjänen on yksi syksyllä ilmestyneen, ensimmäisen suomenkielisen lehtisammaloppaan Sata sammalta tekijöistä (lue arvio artikkelin lopusta).

Kuljemme Turun Ruissalon metsissä, joiden sammalet ovat hänelle myös tuttuja.
”Ruissalon harvinaisuus on vanhoilla tammilla viihtyvä katkokynsisammal. Katsotaan, löydetäänkö sitä tällä retkellä.”

Nyt emme kuitenkaan etsi vain uhanalaisia lajeja vaan tutustumme metsiemme yleisimpiin lehtisammaliin ja sellainen metsälehväsammalkin on.

Suomessa kasvaa yli 900 sammallajia, jotka jaetaan kolmeen suurryhmään: maksasammaliin, sarvisammaliin ja lehtisammaliin. Lehtisammalia on 670, maksasammalia 240 ja sarvisammalia vain kaksi lajia.

”Toinen niistäkin on luokiteltu hävinneeksi ja toinen on harvinainen. Sarvisammalet ovat paljaan maan lajeja, ja ne viihtyvät lämpimämmillä seuduilla. Niiden itiöpesäke on sarven näköinen, siitä nimitys”, Syrjänen valottaa.

Metsänlehväsammal on lehtomaisten metsien ja puistojen laji. Kuva: Suvi Elo

Juurettomat sammalet

Maksasammalet ovat ryhmistä vanhin ja ilmeisesti myös yksi vanhimmista yhä elossa olevista kasviryhmistä. Vanhimmat tunnetut sammalet ovat juuri sekovarrellisia maksasammalia, jotka valtasivat maakasvupaikat jo lähes 500 miljoonaa vuotta sitten.

”Maksasammalet ovat joko sekovartisia tai lehdellisiä kasveja. Lehtisammalista poiketen niiden lehdissä ei ole keskisuonta”, Syrjänen luettelee tuntomerkkejä. Sekovarsi on tavallisesti litteä nauhamainen rakenne, josta ei voi erottaa vartta ja lehtiä. Sammalet ovatkin mestarisopeutujia yksinkertaisen rakenteensa, pelkistyneen aineenvaihduntansa ja pienen kokonsa ansiosta. Talven ne ovat lepotilassa, mutta yhteyttäminen voi alkaa jo lumen alla heti, kun valon määrä lisääntyy.

”Sammal kasvaa sekovarren tai verson yläpäästä ja tavallisesti lahoaa toisesta päästä. Siksi metsäsammalten kasvustojen ikää on hyvin vaikea arvioida.”

Rakenteen yksinkertaisuudesta kertoo sekin, ettei sammalilla ole ravinnonottoon tarkoitettuja juuria. Niillä on kuitenkin juurtumahapsia, joilla ne tarttuvat kiinni kasvualustaansa.
Maksasammalia hieman nuorempia ovat lehtisammalet, sammalten yleisin ja suurin ryhmä. Ne kattavat yli 90 prosenttia Suomen soiden ja metsien maapohjan sammalpeitosta. Nekin ilmaantuivat maapallolle jo kivihiilikaudella noin 350 miljoonaa vuotta sitten.

”Lehtisammalilla on varsi ja lehdet. Niihin kuuluu neljä isompaa luokkaa: rahkasammalet, karstasammalet, karhunsammalet ja aitosammalet”, Syrjänen kertoo.

Unduloivia lehtiä ja pullapitkoja

Emme ehdi ottaa kuin yhden askeleen, kun Syrjänen esittelee jo seuraavan sammalen:

”Isomyyränsammal on helppo tunnistaa. Se kuuluu karhunsammalten luokkaan ja on yleinen laji lehdoissa, nurmikoilla ja puistoissa. Sammalen lehti on poikittaisryppyinen eli unduloiva. Lisäksi sillä on kapeita ja hieman käyriä itiöpesäkkeitä.”

Isomyyränsammalella on itiöpesäkkeitä lähes aina. Kuva: Kimmo Syrjänen

Sammalet lisääntyvät sekä suvullisesti itiöistä että suvuttomasti verson osista, itujyväsistä tai itusilmuista – lajista ja kasvuoloista riippuen. Sukusolut syntyvät sukusolupesäkkeissä, esimerkiksi siittiöpesäkkeet ovat lehtisammalilla usein verson latvassa ja voivat toisinaan muistuttaa kukkaa.

”Sadepisaroiden rummuttaessa pesäkettä sukusolut roiskuvat pitkälle ja metsänpohja on täynnä munapesäkkeitä kohti uivia sammalsiittiöitä”, Syrjänen paljastaa.

Sukusolujen yhdyttyä versoon kasvaa itiöpesäke, johon muodostuvat itiöt ovat yleensä pieniä ja leviävät hyvin tuulen mukana. Sammallajit voivat olla yksi- tai kaksikotisia. Sammal voi siis tuottaa joko muna- tai siittiöpesäkkeitä tai molempia.

Yksi tärkeä tuntomerkki lehtisammalten luokittelussa ovat itiöpesäkkeet, jotka voivat olla kärki- tai sivupesäkkeitä. Mattomaisesti kasvavat ja haaraiset sammalet ovat säännön mukaan kylkipesäkkeisiä, pystyversoiset lajit taas kärkipesäkkeisiä.

Ei tarvitse taas ottaa kuin muutama askel, kun kiven päältä löytyy uutta katsottavaa: ”Kalliopalmikkosammalen verso on pullapitkomainen ja sen lehdet ovat sirppimäiset. Se on yksi maamme yleisimmistä lajeista ja helppo tuntea”, Syrjänen sanoo. Tihrustan pientä näytettä luupillani ja totta tosiaan, sammalesta erottuu selvä palmikko.
”Kalliopalmikkosammal kasvaa niin kivialustalla, puitten rungoilla kuin lahopuullakin.”
Pystysuoralla, paljaalla kalliolla kasvustojaan ojentelee taas uusi tuttavuus.
”Kivikutrisammal (alakuva) on ravinteisten kallioiden sammal, joka on helppo tunnistaa kuivina käyristyvistä säännöllisen haarovista silkinhohtoisista versoistaan. Se tarrautuu juurtumahapsillaan tiukasti kallion pintaan.”

Kivikutrisammal on ravinteisten kallioiden laji. Kuva: Suvi Elo

Kulosammal on maapallon yleisin sammal

Yleisin metsänpohjan sammalemme on seinäsammal, jota on nimensä mukaisesti käytetty eristeenä hirsien välissä. Samaan tarkoitukseen on kelvannut myös hyvin yleinen metsäkerrossammal.

”Seinäsammal on yhteen kertaan haarova pystykasvuinen sammal, jolla on punaruskea varsi. Se on samannäköinen kaikilla kasvupaikoilla kosteana ja kuivana vuoden ympäri.”

Metsäkerrossammal kasvattaa uuden kerroksen joka vuosi. Kuva: Suvi Elo.

Sen sijaan rahkasammal voi vaihtaa väriä, kuten punarahkasammal, joka tuottaa väriaineita, esimerkiksi punaisia antosyaaneja valoisilla kasvupaikoilla. Väriaineet suojaavat sammalta muun muassa liialliselta uv-säteilyltä ja ne korostuvat loppukesällä.
Kiipeämme ylemmäs kallion laelle, missä on kuivalle kasvuympäristölle tyypillisiä sammallajeja kuten kalliotierasammalta.

”Luupilla näkee, että sen pitkien ja suippojen lehtien päässä on pitkä väritön ja reunoilta hampainen karvakärki.”

Paljaalla silmälläkin erottaa seuraavan sammalen juuri karhunsammaleksi.
”Se on karvakarhunsammalta, joka on helppo tunnistaa lehtien pitkästä vaaleasta karvakärjestä.”

Karhunsammalten itiöpesälleitä peittää karvainen huntu. Kuva: Tero Makkonen / Kuvaliiteri

Koko maapallolla sammallajeja on noin 20 000, joista yhtä laajimmalle levinnyttä, kulosammalta kasvaa täällä Ruissalon Marjaniemessäkin.

”Ei mikään ihmeellisen näköinen. Tiiviitä, matalia tuppaita, lehdet kapean kolmiomaiset ja terävät”, Syrjänen sanoo, ja katselemme pienen pientä näytettä luupeillamme.

”Kulosammal ilmaantuu häirityille alueille kuten palopaikoille ja teiden varsille, mutta se kasvaa myös luonnon­ympäristöissä.”

Syrjänen ei pysty kuvittelemaan metsää ilman sammalia.

”Sammalia kasvaa kaikkialla. Ne vaikuttavat ainakin metsän pieneliöstöön, maaperän sienten kosteusoloihin, veden kulkuun ja karikkeen jalostumiseen. Lisäksi sammalten pinnalla on huikea mikrokosmos leviä ja muita pien­eliöitä. Siellä on ihan oma maailmansa. Sammalet ovat parasta mahdollista vihreää infraa, perusrakennetta.”

Hiirensammal voi lisääntyä mukuloista

Jos kulosammal on pientäkin pienempi, on seuraavaksi eteemme osuva sormenpituinen palmusammal isokokoinen, puuta muistuttava sammal.

”Sillä on vähän poimuiset, leveän kolmiomaiset, keskisuonelliset ja tylpähköt lehdet, joiden reunan terävähampaisuus näkyy luupilla katsottaessa.”

Näemme vielä useita kymmeniä yleisiä sammallajeja, ja kolme uhanalaista: valtakunnallisesti uhanalaisen katkokynsisammalen ja paasihiippasammalen sekä alueellisesti uhanalaisen kalliokärpänsammalen.

Sammalia tunnistettaessa Syrjänen neuvoo aina kaivamaan luupin esiin ja katsomaan pienestä näytteestä aluksi kasvutapaa, sitten luupilla lehteä, juurtumahapsistoa ja itiöpesäkkeen rakennetta.

”Sateen jälkeen kosteasta versosta on helpompi katsoa tuntomerkkejä. Sammalet ovat silloin pörhöllään.”

Uhanalaisten lajien tiedossa olevista esiintymistä ei näytettä saa ottaa, vaan niitä pitää ihailla kasvupaikallaan.

Retken lopuksi käymme Turun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan pihalla katsomassa paljaan maan sammallajeja.

”Tässä on muun muassa peltonukkasammalta ja sinipunahiirensammalta, joiden maanalaisissa juurtumahapsissa on pieniä mukuloita. Ne ovat kuin perunat. Kun maata käännetään, sammal alkaa kasvaa mukuloista aina uudestaan.”

Peltonukkasammal lisääntyy pienistä mukuloista. Kuva: Suvi Elo

Tuijotan pientä maakokkaretta, jossa kasvaa millin korkuisia sammalversoja, enkä ole uskoa korviani. Vai mukuloita! Onko jotakin vielä erikoisempaa?

”No sitten on piilosammal, joka on lehtivihreätön, maan alla piilossa kasvava sekovarrellinen maksasammal. Siitä tulevat vain lyhytikäiset itiöpesäkkeet silloin tällöin näkyville”, Syrjänen kertoo.

”Ja aarnisammal, jolla on valoa heijastava alkeisvarsikko. Se näkyy vanhoissa metsissä tuulenkaatokuusten kantojen ja kalliojyrkänteiden alla neonvihreänä loisteena.”

Lisätietoa sammalista:
Suomen Sammalseura
www.ymparisto.fi

Sata sammalta opastaa alkuun

Kattavan suomenkielisen kasvion ja määrityskirjallisuuden puute on rajoittanut sammalharrastajien määrää. Aivan viime vuosien aikana on kuitenkin julkaistu peräti kaksi aloittelijoille soveltuvaa valokuvin kuvitettua sammalopasta: Jouko Rikkisen Jäkälät & sammalet Suomen luonnossa (Otava 2008) ja syksyllä ilmestynyt Jukka Laineen, Tapani Sallantauksen, Kimmo Syrjäsen ja Harri Vasanderin Sata sammalta (Metsäkustannus 2013).

Jäkälät & sammalet Suomen luonnossa esittelee 140 eri elinympäristöjen maksa- ja lehtisammallajia lähilajeineen. Kullakin sivulla kerrotaan neljästä, viidestä sammalesta, joiden kuvat ovat aukeaman toisella sivulla. Sata sammalta esittelee nimensä mukaisesti sata Suomen yleisintä metsien ja soiden lehtisammalta. Lajijoukko on Rikkisen opasta rajatumpi, joten samankokoisessa, lähes taskuun mahtuvassa oppaassa on ollut mahdollista varata joka lajille oma sivu. Kirjan ehkä parasta antia ovatkin isokokoiset ja laadukkaat valokuvat. Sata sammalta soveltuu hyvin aloittelevan sammalharrastajan ensimmäiseksi sammaloppaaksi. Se sopii myös luontotyyppejä kartoittavien asiantuntijoiden käyttöön. Sammalammattilainen huomaa kyllä jonkin verran pikkuvirheitä, yleistyksiä ja epätarkkuuksia, mutta on mielissään muun muassa tieteellisen nimistön ajanmukaisuudesta.

Riikka Juutinen
Kirjoittaja on Metsähallituksen sammalasiantuntija.