Valkolehdokin valkeat kukat heijastavat valoa ja hohtavat himmeässä kesäyössä. Ensin kasvista kuitenkin aistii huumaavan, jasmiinimaisen tuoksun.

”Tuoksu johtuu kannuksessa olevan meden monista tuoksuvista aldehydi- ja alkoholiyhdisteistä sekä aromaattisista aineista”, sanoo Aulikki Salmia. Hän on eläkkeellä oleva Helsingin yliopiston kasvitieteen dosentti, joka on koonnut upeaan kirjaan Pohjolan uhanalaiset orkideat (Lounais-Hämeen luonnonsuojeluyhdistys 2013) esittelyt kämmekkäkasvien heimon kaikista Pohjolassa kasvavista lajeista, alalajeista ja variaatioista.

Öisin tuoksuva valkolehdokki houkuttelee yöpölyttäjiä kuten syreenikiitäjiä ja mäntykiitäjiä sekä gammayökkösiä. Ne imevät mettä ohuesta, kahdesta neljään senttiä pitkästä mesikannusta, joka on kiinni kukan muita kehälehtiä pitemmässä suipossa huulessa. Pölyttäjä saa kukasta mukaansa myös painavan siitepölylastin, joka on useimmilla kämmeköillä kahtena kasamaisena pölymyhkynä. Tikankonteilla se on irtonaista pölyä.

Valkolehdokilla käy yövieraita parin viikon ajan, jonka kukinta kestää. Kukat aukeavat alhaalta ylöspäin. Muutaman viikon kuluttua kaikki kukat ovat auenneet ja alimmat jo kuihtuneet. Kukinnan jälkeen syntyvissä kotahedelmissä on tuhansia pölymäisiä siemeniä. Pienen pienissä siemenissä ei ole vararavintoa.

”Siemenet vaativat itääkseen tiettyjen sienirihmojen apua. Tätä ei kuitenkaan ole tutkittu tarkemmin Pohjolan lehdokeilla”, Salmia kertoo.

Valkolehdokki kuuluu kämmekkäkasvien heimoon (Orchidaceae), joka on yksi maailman suurimmista kasviheimoista. Maapallolla arvioidaan olevan yli 22 000 kämmekkälajia. Suomessa niistä kasvaa 37.

Valkolehdokki ei ole vaatelias kasvupaikastaan vaan sopeutuu monenlaisiin kasvuoloihin: sitä tavataan ruohostomailla ja avoimissa metsissä Euraasian lauhkeissa osissa aina 2500 metriin saakka.

Mäntykiitäjä yöllisellä medenhakuvierailulla. Kuva: Juho Rahkonen

Seppo Vuokon ja Mauri Korhosen kirjan Kämmekät, Suomen orkideat (Forssan kustannus 1987) mukaan kasvia kaupiteltiin toreilla vielä 1900-luvun alkupuolella, mutta kerääminen kiellettiin 1952. Laji on kärsinyt myös maankäytöstä ja rakentamisesta. Valkolehdokki rauhoitettiin 1997 Manner-Suomessa.

Valkolehdokki on levinnyt laajalle ja nykyisin se on maassamme melko yleinen Metsä- ja Tunturi-Lappia lukuun ottamatta. Kasvi on alueellisesti uhanalainen pohjoisboreaalisen vyöhykkeen Koillismaalla.

Voimakkaan tuoksunsa vuoksi valkolehdokkia on nimitetty kesäyön kuningattareksi. Kasvin ruotsinkielinen nimi nattviol (yöorvokki) viittaakin sen yöllä erittyvään tuoksuun.

Monilla valkolehdokin tuoksuaineilla on tärkeä merkitys pölyttäjille, mutta vielä ei tiedetä, mitkä yhdisteet houkuttavat mitäkin pölyttäjää.

”Ruotsalaiset tutkijat ovat tänä vuonna selvittäneet, miten valkolehdokin kannuksen pituus määrää, mikä pölyttäjä vierailee kukissa”, Salmia sanoo.

Jos valkolehdokki ei koreilekaan suurilla kukilla, sen taika piilee varmasti hienostuneessa aromissa.