Monet lajit ovat paikkauskollisia. Eläimillä on reviirit, linnut palaavat samoille pesintäpaikoille, vaelluskalat syntymäjokiinsa. Vain ihminen sivuuttaa lähi­ympäristönsä, matkustaa kauas päästäkseen ”luontoon”.

Kokemus saattaa olla laimea, jopa pettymys. Satunnaisen luonnossa liikkujan suhde ympäristöönsä jää ohueksi. Jos lähtee tuntemattomaan ympäristöön, ei välttämättä löydä mitään erityistä. Havaintojen tekeminen on hakuammuntaa.

Villieläimen näkee todennäköisemmin omalla takapihallaan tai tutun lenkkipolun varrella kuin patikkaretkellä kansallispuistossa.

Kuten kaikki syvät suhteet, myös luontosuhde perustuu toistoon, luottamukseen, joka kertyy ja kasvaa ajan myötä. Mitä tutummaksi paikka käy, sitä enemmän se antaa.

Pelkästään vuodenaikojen vaihtelu avaa ympäristön uudella tavalla. Sääolot ja kannat vaihtelevat. On myyrähuippuja ja niitä seuraavia petojen juhlavuosia, hurjia kukintoja ja vaisuja ruskia. Tutussa ympäristössä pääsee seuraamaan koko näytelmää; mikä tuhoutuu ja mikä jää henkiin.

”Kuten kaikki syvät suhteet, myös luontosuhde perustuu toistoon.”

Jos riittävän pitkään seuraa samoja polkuja, voi alkaa hahmottaa todellisia muutoksia: vieraslajien runsastumista, lintujen kaikkoamista, pölyttäjäkatoa.

Esimerkiksi Pentti Linkolan ajattelun voima nousi pitkälti hänen omista havainnoistaan. Vuosikymmeniä jatkuneet ahkerat lintulaskennat näyttivät ympäristötuhon laajuuden: lajiston köyhtymisen, metsien hiljenemisen. Lajikato tuntuu todemmalta, kun sitä todistaa itse. Tarkkailun ja kirjanpidon perinne on katoamassa suomalaisesta luonnonsuojelusta. Tilalle on tullut ”kliktivismi”, aktivismi, jossa jaetaan linkkejä sosiaalisessa mediassa ja tykkäillään muiden jaoista. Moderni ympäristöahdistus muistuttaa välillä surua kehitysmaiden nälkää näkevien lasten puolesta. Kauheaa, mutta etäistä.

Kun asuu riittävän kauan samassa paikassa tai retkeilee samoissa metsissä, muu luonto laskee suojaustaan. Ihminen ei enää olekaan vieras ja tunkeilija, vaan osa paikallista elonkirjoa.

Eläimet tottuvat ihmiseen ja uskaltautuvat lähelle. Lumikko tekee pesän kuistin koloon, pääskyset räys­tään alle. Vaatimaton tupa voi olla paratiisi, kuten Lapin erakot ovat aina tienneet. Pelle Kankaisen pihapiirissä oleskeli ainakin kettu, kärppä ja katolle pesinyt riekko. Eemeli Nikulaan linnut kiintyivät niin, että kävivät vakoilemassa, onko hän paikalla.

Kun ihminen malttaa pysähtyä, luonto raottaa verhoa ja päästää luokseen. Raja villin luonnon ja ihmisen välillä hälvenee ja lopulta katoaa.

luontosuhde

Hyvän mielen joululahja

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus.
Tilaamalla Suomen Luonnon tuet suomalaisen luonnon suojelua.