Alkutalvesta suomessa viipyy yhä paljon isokoskeloita. Ne kokoontuvat jopa tuhansien lintujen parviin etsiskelemään kalaa kylmenevistä vesistä.

Suurimmat parvet löytyvät merenlahdilta, mutta myös sisämaan avoimet selät ja virtapaikat houkuttelevat koskeloita jäämään.

Isokoskelo on kookas sorsalintu, jolla on kalojen nappaamiseen sopiva pitkä ja kapea nokka. Koiraan kontrastikkaan höyhenpuvun kruunaa vihreänä hohteleva pää. Naaraan punaruskeaa päätä koristaa takaraivon töyhtö.

Kalastava isokoskelo tähyilee tilannetta ensin pinnalta. Se oikaisee niskansa ja painaa päänsä veteen, nokka suoraan kohti pohjaa. Muutaman lyhyen kurkistuksen jälkeen lintu sukeltaa sulavasti näkymättömiin pinnan alle.

Kalaonni vaatii taitoa, mutta myös hyvää näkyvyyttä. Juuri nyt päivä on lyhimmillään ja aurinko piilottelee siitäkin ajasta suurimman osan pilvien takana. Isokoskeloita kannattaa siis etsiä erityisesti karuista ja kirkkaista vesistä, joissa vähäinen valo tunkeutuu mahdollisimman syvälle.

Tyypillinen sukellus ulottuu alle neljän metrin syvyyteen ja kestää alle puoli minuuttia.

Kun isokoskelo nousee pinnalle saalis nokassaan, ison porukan huonot puolet tulevat ilmi. Lähietäisyydellä olevat lajitoverit singahtavat kohti saalista vesi pärskyen. Kalabaliikin keskellä saalis täytyy nielaista nopeasti, ettei se päädy jonkun toisen kuvun täytteeksi.

Isokoskelo tunnetaan erityisesti siitä, millaisella tohinalla parvet kalastavat virtavesissä talvehtivia nahkiaisia. Sille maistuvat hyvin muutkin kalat sekä monenlaiset pinnan alla asustavat selkärangattomat eläimet.

Vinkki! Isokoskelon voi sekoittaa tukkakoskeloon. Sen naaras on tasavärisempi kuin isokoskelo, jolla pään väriraja on jyrkkä. Tukkakoskelokoiraan taas tunnistaa päälaen ja takaraivon töyhdöstä, joka isokoskelolta puuttuu.