Minulle eräs rakkaimmista pihalinnuista on sepelkyyhky. Juuri nyt kyyhkyt alkavat jättää pihapiirit, valotolpat ja antennit. Tulee haikea olo, kun ne kokoontuvat peltoaukeille ja voimalinjoille isoiksi parviksi ruokailemaan ja odottamaan suosiollisia muuttosäitä.

Koko eliökunnalla tuntuu olevan kiire. Syyskuussa kaivaudutaan, koteloidutaan, siemennetään, tankataan, varastoidaan, keräännytään, vaelletaan ja lähdetään muutolle.

Kaiken touhuilun ja talveen valmistautumisen keskellä löytyy aina kiinnostavaa havainnoitavaa.

Arvoituksellinen kämmekkä, metsänemä, kukkii elo–syyskuussa varjoisissa metsissä. Se on niin upea ilmestys, että sitä kannattaa etsiä. Helppoa löytäminen ei kuitenkaan ole, sillä harvinainen kämmekkä kukkii monella elinpaikallaan vain kerran kymmenessä vuodessa. Usein kukinta tapahtuu vain kertaalleen, eikä kukkia enää tulevina vuosina löydy lainkaan. Kaiken pitää osua kohdalleen: metsänemä pitää kylmistä talvista, mutta kukkii todennäköisimmin lämpimien ja sateisten keväiden jälkeen.

Toinen eriskummallinen otus, nahkiainen, nousee syksyllä jokiin ollakseen valmiina keväiseen kutuun. Niiden nousun paljastaa isokoskeloiden kerääntyminen koskien suvannoille. Liekö siitä lähtöisin koskelo-nimikin? Nahkiainen on koskelolle tuhti toiveateria.

Myös korvameduusat ilmestyvät alkusyksyllä joukolla Suomen rannikkovesille. Pohjaan kiinnittyneistä polyypeista keväällä kuroutuneet pikkumeduusat kasvavat kokoa ja lisääntyvät loppukesällä tuottaen toukkia, jotka pohjaan kiinnittyessään kehittyvät polyypeiksi ja aloittavat kierron alusta.

Meduusojen määrä vaihtelee vuosittain melkoisesti. Ei tiedetä, johtuvatko aika ajoin runsaat esiintymiset meillä enemmän tuulien ja virtausten kauempaa tuomista yksilöistä, vaiko runsaammasta lisääntymisestä omalla rannikollamme. Juuri nyt on kuitenkin meneillään tutkimus, jossa selvitetään muun muassa sitä, miten kauas korvameduusat leviävät lisääntymisalueiltaan.

Lisää meduusoista ja muista ulapan asukeista Suomen Luonnossa 6/2019.