Pe 27.1.2023 (jatkoa edelliseen)

Ennen Itämeren pääaltaan pohjoisosaan saapumista meillä on jäljellä vielä yksi näytteenottoasema. Sitä ennen ohitamme majakkasaaren, jonka kallioilta yritän kiikaroida norppia tai harmaahylkeitä. Mustat kalliot kiiltelevät kuitenkin autioina. En ole vielä koskaan onnistunut näkemään norppaa tai hylkeitä Itämeressä, ja ikävä kyllä se jää tälläkin kertaa haaveeksi.

Majakan edessä olevan matalikon yli pärskivät pienet aallot. Tämä kapeikko on tärkeä, sillä sen läpi virtaa vettä Itämeren pääaltaalta Selkämereen ja toisin päin. Myös Saaristomeren kautta näiden kahden merialueen välillä vaihtuu vettä.

Saavumme hieman Ahvenanmaan eteläpuolella sijaitsevalle asemalle F69, jossa allamme on lähes 200 metriä vettä.

Myöhemmin komea auringonlasku hehkuu oranssina taivaanrannassa. Olemme saapuneet Itämeren pääaltaan pohjoisosaan, jossa aallokko on tänä iltana lempeää.

Yövuorolaiset paiskivat lujasti töitä näytteiden parissa pitkälle aamuyön tunneille asti hiljalleen voimistuvassa lounaistuulessa.

La 28.1.2023

Tuuli yltyy noin klo 4 aamulla, mutta se on nyt sivumyötäinen. Aamun valjetessa hytin ikkunasta aukeaa näkymä vaahtopäiden täplittämälle harmaalle merelle. Auringonnousu värjää taivaan hempeän vaaleanpunaiseksi.

Aranda ottaa noin 3-metriset muhkuraiset aallot vastaan arvokkaasti. Tältä alueelta mitataan yleensä Itämeren suurimpia aallonkorkeuksia. Tosin Selkämeri ei jää mittauksissa kauas taakse. Aallokko ei tunnu enää samanlaiselta kuin alkupäivinä. Olen ilmeisesti vihdoin saanut ”merijalat”.

Lokit liitelevät Arandan ympärillä ja vähän kauempana laivasta. Tänä aamuna niitä näyttää olevan liikkeellä enemmän kuin muina aamuina. Ne joutuvat näkemään vaivaa kieppuessaan vastatuulessa.

Asemalta LL19 (178 metriä syvä), joka on eteläisin mittauspisteemme, ja hieman kauempana sijaitsevalta asemalta LL17 (171 m), mitattiin pohjanläheisestä vedestä melko korkeat lämpötilat.

Saavumme toiseksi viimeiselle asemalle nimeltään LL15. Satoja metrejä pitkiä tankkereita liikkuu ympäristössä, sillä tämä asema sijaitsee Hiidenmaan luoteispuolella, vilkkaalla laivaväylällä.

Merenpohjan kunto on täällä, kuten useilla muillakin LL-asemilla erittäin heikko. Useilta asemilta mitattiin pohjanläheisistä näytteistä runsaasti rikkivetyä. Rikkivedyn olemassaolon tunnistaa näytteestä siitä, että näyte muuttuu väriltään siniseksi, kun siihen lisätään suolahappoa ja sulfidiperusliuosta. Mitä syvemmän ultra-mariininsininen näyte on, sitä enemmän se sisältää rikkivetyä. Toinen ja helpompi tuntomerkki on voimakas mädän kanamunan haju, joka leijuu nyt kaikkialla laboratoriossa. Rikkivedyn läsnäolo näytteissä tarkoittaa sitä, että merenpohja on hapeton eikä siellä elä bakteereita lukuun ottamatta mitään.

Näiltä asemilta saadut mittaustulokset antavat siis selviä merkkejä Itämeren pääaltaan heikosta kunnosta.

Käännymme sivutuuleen juuri lounasaikaan, mikä tekee tarjottimien ja täysien kahvikuppien käsittelemisestä erittäin vaativaa. Eteneminen messissä on hankalaa ja sohvalle on tunkua lepäämään lounaan jälkeen.

Myöhemmin iltapäivällä pääsemme Hiidenmaan suojaan ja etenemme kohti viimeistä näytteenottoasemaamme, jossa raju sivuttainen aallokko keinuttaa Arandaa vielä kerran kunnolla ikään kuin muistuttaakseen, kuka täällä lopulta määrää.

Näytteenottoa Arandalla noin 3-metrisessä aallokossa.

Su 29.1.2023

Aamulla klo 8 saavumme Helsingin edustan aaltopoijulle, jossa poiju nostetaan. Tuuli on hyvin rauhallinen ja taivaalla seilaa ohuet vaaleanpunaiset pilvet. Taivaanrannassa siintää jo Helsingin korkeimpia tornitaloja ja nostokurkia. Muutama tankkeri ohittaa meidät kaukaa.

Retkikuntamme alkaa olla väsynyt 2-viikkoisen, hyvin intensiivisen, työrupeaman jälkeen. Heidän työnsä on erittäin merkityksellistä, sillä matkalla tehdyt mittaukset muodostavat tärkeän palapelin osan Itämeren tilan ymmärtämiseksi. Aamupalan jälkeen porukka siirtyy pakkaamaan laitteistoa ja laboratoriovälineitä. Osa varusteista jätetään laivalle odottamaan seuraavaa, huhtikuussa alkavaa, tutkimusmatkaa.

Matkanjohtaja Pekka Kotilainen pitää yhteenvetokokouksen klo 9.30 messissä. ”Kaikki meni ihan hyvin, vaikka jouduimmekin jättämään välistä muutaman aseman.” Maissa matkalla saaduista tuloksista tehdään yhteenveto.

Saavumme Arandan kotilaituriin Tammasaareen klo 11. Satamassa harmaat jäälautat pakkautuvat laituria vasten. Huomionarvoista on se, että tämä on ensimmäinen kerta koko matkan aikana, kun jäät kolisevat Arandan kylkiä vasten.

Joudumme kaikki nyt irrottautumaan tutkimusmatka-kuplastamme. Paluu arkeen tällaisen matkan jälkeen on suuri kontrasti. Meren liikkeet tuntuvat jaloissa vielä monta päivää. Minut valtaa haikea olo, kun saavumme satamaan. Matkamme herätti paljon ajatuksia Itämeren tilasta ja tutkimusmatkalla olosta. Luotettava aluksemme, uljas Aranda, tarjosi meille turvallisen kodin ajoittain äkäisellä merellä.

Jäälauttoja kotisatamassa.

Katsoessani jäälauttojen muodostamaa mosaiikkia, mietin Itämeren tulevaisuutta.

Rakkaan kotimeremme tila huolestuttaa minua. Paljon on vielä tehtävä sen tilan parantamiseksi. Meillä on vastuu meren tilasta. Tärkeimpiä keinoja meremme tilan parantamiseen ovat ravinnekuormituksen vähentäminen ja ilmastonmuutoksen hillitseminen, molemmat suuria asioita, joiden hoitaminen ei tapahdu käden käänteessä.

Ne on kuitenkin toteutettava välttääksemme meremme köyhtymisen ja makeutumisen, jolloin se menettäisi ainutlaatuisen luonteensa ja samalla lajit, jotka ovat eläneet siellä vuosituhansien ajan.

Haluan kaikesta huolimatta uskoa, että Itämerellä on vielä toivoa.