Suomen ympäristökeskuksen koordinoima VELMU-ohjelma (Vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) on kartoittanut Suomen merialueita jo yli kymmenen vuotta. Tiheään asuttujen rantojen edustalle on kuitenkin jäänyt paljon tietopuutealueita, sillä niitä on pidetty ihmisvaikutuksen takia luontoarvoiltaan niin köyhinä, ettei tutkiminen ole mielekästä.

Tänä kesänä Suomenlahden meritiimi ottaa ennakkoluuloista mittaa ja paikkaa kartoituksiin jääneitä aukkoja Helsingin seudun rantavesissä. Sukeltajat selvittävät alueiden lajistoa, kasvillisuusvyöhykkeitä ja sitä, miten pinnanalainen maisema muuttuu ihmispaineen kasvaessa. Tänään Suomen Luonto pääsee tiimin veneeseen seuraamaan sukellusta.

Timo Tikka lastaa sukellusvarusteita meritiimin veneeseen.

“Täällä on kaloja!”

Meribiologi Linda Jokinen löytää laiturin tuntumasta kivinilkkoja. Meritiimin vene MS Alkyone on starttaamassa Lauttasaaren satamasta. Jokinen on VELMU-ohjelmassa jo kuudetta kesää kenttätöissä. Veneessä ovat myös tänään sukellusvuoron saaneet meribiologi Timo Tikka ja opiskelija Rasmus Boman.

Vene kiihdyttää rannasta yllättävän reippaasti ja jännitys nipistää tottumatonta vatsasta. Merimatka on kuitenkin lyhyt, sillä tänään kartoitettavana on pienen luodon, Ulko-Hatun, edusta Lauttasaaren eteläpuolella. Pohjaan upotetaan satametrinen nauha, jota pitkin kartoittajat etenevät tehdessään havaintoja. Linja tehdään kohtisuoraan luotoon nähden, jotta kasvillisuuden muuttuminen meren mataloituessa saadaan tallennettua.

Kun linja on valmis, lasketaan ankkuri ja määritetään secchi-syvyys, eli se syvyys, jossa veteen laskettava valkoinen pyöreä levy häviää näkyvistä.

“Tässä on 2,8 (metriä). Se on jo ihan sen verran, että tietää, että tulee hyvä sukellus”, Jokinen sanoo. “Eilen Seurasaaren ympäristössä meillä oli 0,8, se oli kyllä tosi sameaa vettä ja aika vähän löytyi mitään elävää”, hän vertaa.

Jokinen on sukeltanut erilaisissa vesissä Vietnamin merialueilta Baikaljärveen, mutta Itämeri kiehtoo yhä.

“Se on ainutlaatuinen matalan suolapitoisuuden vuoksi ja vedenalainen maisema on uniikki. Rannikko on tosi monimuotoinen, kun lähdetään tuolta Itärajalta Perämeren perukoille, niin sinne mahtuu monta erilaista vedenalaista maisemaa ja luontotyyppiä”, hän kuvailee.

Sukellusvuorossa olevat Tikka ja Boman kiskovat varusteet niskaan Jokisen avustuksella. Kuivapuvun alle tulee paksu vaatekerros pitämään sukeltajat lämpiminä kylmässä merivedessä. Sukeltajat merkitsevät havaintonsa muistiin veden alla vedenkestävälle kartoituslomakkeelle tai ottavat lajinäytteitä tunnistettavaksi.

Keltainen poiju merkkaa sukelluslinjan alku- ja loppupisteen. Taustalla Ulko-Hattu.

“Sukeltaja kirjaa ylös pohjan laadun, kaikki levät ja muut kasvit ja varsinkin pohjaan kiinnittyvät lajit, eli sinisimpukat ja merirokot”, Jokinen kertoo.

Lomakkeessa on oma kohta Fucukselle eli rakkohaurulle (ent. rakkolevä), joka on Itämerellä levinneisyytensä äärirajoilla. Sitä käytetään indikaattorilajina, eli sen kasvupaikasta ja kunnosta päätellään, missä kunnossa ympäristö on.

Sukeltajat laskeutuvat mereen veneen keulasta.

“Laita vielä lippu!” Tomi Tikka huikkaa vedestä.

Sinivalkoinen viestilippu kertoo muille veneilijöille, että paikalla on sukeltajia. Jokisen mukaan liian harva tuntee liput, eivätkä veneilijät siksi osaa varoa tarpeeksi. Tänään hän huolehtii pintavahtina sukeltajien turvallisuudesta ja seuraa veden pintaan ilmestyvistä kuplista sukelluksen etenemistä.

Linda Jokinen pitelee sukeltajasta varoittavaa viestilippua.

Tunnin jälkeen kartoittajat ilmestyvät pintaan. Pintavahti ja sukeltajat kommunikoivat käsimerkeillä: käsi nyrkkiin pään päälle, kaikki ok.

“Aijettä. Olipa mukavaa”, huokaisee Timo Tikka noustuaan veneeseen.

Kartoituslinja on valmis ja toimittaja viedään takaisin satamaan. Meritiimillä päivä jatkuu vielä kahden sukelluksen verran.

VELMUn kartoituksen havaintoja käytetään monenlaisiin tarkoituksiin. Niistä on julkaistu myös kartta- ja kuva-aineistoja vapaaseen käyttöön, joten mökkeilijät voivat tarkistaa, onko heidän lähivesissään tehty kartoitusta ja mitä sieltä on löydetty.

“On tärkeää kertoa ihmisille miten kaunista Itämerellä on, ja ettei se ole ollenkaan menetetty tapaus”, Linda Jokinen sanoo. “Kuvat ovat tärkeitä, koska vain harva pääsee oikeasti kurkistamaan pinnan alle. Ja kun tuntee Itämeren, siitä haluaa pitää huolta.”