Maaliskuu: talven parhaat hiihtokelit, pikkupakkaset ja auringon kimmellys keväthangilla. Väärin. Plusasteita jo ties monettako päivää, jalkakäytävillä vaihdellen sohjoa ja peilijäätä, vajoavat hanget, jos niitä on ollutkaan. Näin ainakin Etelä-Saimaan ympäristössä. Vetää mielen matalaksi, varsinkin, jos tulee ajatelleeksi, että norppien pesintäaika on parhaimmillaan. Myöhäisimmätkin kuutit ovat syntyneet ja kasvavat lumipesän suojassa. Näin siis jos norppaemo on sattunut löytämään sopivan kinoksen, johon kaivaa synnytyspesän. Ja jollei kinos ole huvennut olemattomiin vesisateiden myötä.

Jo nyt ihminen auttaa saimaannorpan pesintää luomalla lunta apukinoksiksi. Tänäkin vuonna Metsähallituksen koordinoimat vapaaehtoiset kolasivat yli 270 apukinosta ympäri Saimaata. Mittava määrä, joka toivottavasti turvaa pienten kuuttien selviytymisen. Kuitenkin yhä leudompien talvien seuratessa toisiaan herää huoli, mitä tapahtuu, jos tulevaisuuden talvina lunta ja jäätä ei ole ollenkaan. Saimaannorppa on populaationa suljettu Saimaan järvialtaaseen, eikä pysty seuraamaan talvea pohjoisemmaksi. Pystyykö se sopeutumaan pesimäympäristönsä rajuun muutokseen?

Genetiikkatutkijan näkökulmasta ei järin hyvältä näytä. Saimaannorppia on vähän, noin 360 yksilöä, ja alalajin perimä on varsin köyhä. Tämä on huolestuttavaa siksi, että lukumäärässä ja perinnöllisessä monimuotoisuudessa piilee lajin kyky sopeutua muutokseen. Nykytietämyksen valossa vaikuttaa siltä, ettei saimaannorppien evolutiivisesta työkalupakista löydy kovin monenlaisia työkaluja.

Joskus luonto kuitenkin yllättää tutkijatkin. Ainoastaan Tasmaniassa esiintyvän uhanalaisen pussiahman luultiin jo olevan tuomittu sukupuuttoon, kun tarttuva, kohtalokas syöpä alkoi levitä populaatiossa 1990-luvulla. Yksi tekijä, joka altisti pussiahman syövälle oli se, että laji on perimältään perin köyhä. 20 vuodessa kanta romahti viidesosaan lähtötilanteesta.

Nyt kuitenkin näyttää siltä, että laji on vastoin odotuksia kehittänyt vastustuskyvyn syöpää vastaan. Vastustuskyky on kehittynyt todella nopeasti, vain muutamassa sukupolvessa. Tässä ajassa uudet mutaatiot eivät olisi ehtineet hätiin, vaan pussiahman on täytynyt ammentaa olemassa olevasta geneettisestä muuntelustaan. Muuntelusta, jota pidettiin olemattomana.

Pussiahman tulevaisuus on edelleen epävarma, sillä syöpää ei vielä ole voitettu ja laji on yhä hyvin harvalukuinen. Lisäksi toinen tarttuva syöpätyyppi on parhaillaan saamassa jalansijaa populaatiossa. Silti vastustuskyvyn kehittyminen antaa toivoa, jota lajiin perehtyneet tutkijatkaan eivät aiemmin uskaltaneet elätellä.

Tämänkaltaiset hyvät uutiset valavat uskoa myös muiden pienten ja geneettisesti köyhien populaatioiden mahdollisuuksiin selvitä ympäristön muutoksista. Kuten kotoisen saimaannorpan. Onneksi ilmastonmuutos ei ole aivan yhtä raju uhka kuin pussiahman ärhäkkä syöpä, vaan etenee hitaammin. Kenties saimaannorppakin onnistuu vielä yllättämään. Tähän ei voi tuudittautua, mutta ainakin ihmisellä on hetki aikaa kehitellä apukeinoja saimaannorpan pesinnän turvaamiseksi lumettomina talvina.