Talviset viikot Lapissa oli pyörinyt haaveissani pitkään. Äkäslompolo oli valikoitunut tukipisteeksi, sillä siitä aukeni monipuoliset reitit Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon. Olin ollut puoliksi etätöissä ja puoliksi vapailla jo puolitoista viikkoa; käyttänyt lähes kaiken vapaahetkeni hiihtäen, paksupyöräillen, lumikenkäillen ja talvisista maisemista lumoutuen. Säät olivat olleet kuitenkin lumisateiden täyteisiä ja tunturien huiput pysyneet pilvien peitossa.

Viimein näytti sääennuste kirkasta päivää ja olin päättänyt lähteä tunturien laaksoista ylemmäs. Halusin nähdä tunturin ylärinteen tykkylumiset puut ja laen avarat maisemat! Pakkasin aamutuimaan kuumaa omenamehua termospulloon ja evästä reppuun. Liikkumistavaksi valikoitui tunturisukset ja retkikohteeksi Kukastunturi. Sinne vei valmiiksi tallattu lumikenkäreitti, mikä helpottaisi etenemistä. Umpihangessa meno oli varsin työlästä, sillä suksi upposi syvälle puuterilumeen. Hieman ennen kello kahdeksaa lähdin hiihtämään otsalampun valossa tuikeaan pakkaseen. Tunturisukseni olivat sen verran kapeat, että pystyin hyödyntämään alkumatkasta valmiita hiihtolatuja. Tunnin päästä olin Kukastunturin juurella ja oli aika kiinnittää nousukarvat suksenpohjiin.

Nousukarvat suksiin ja ylöspäin!

Valmiiksi tallattua reittiä oli helppo seurata, joten suunnan pitämisestä ei tarvinnut huolehtia. Varalla oli kuitenkin kartta, kompassi ja vieläpä GPS-laite, mikäli näkyvyys yhtäkkiä huononisi. Kännykkänikin sinnitteli elossa, vaikka mittari näytti 22 astetta pakkasta. Vara-akun oli laittanut povitaskuun, sillä yksin retkeillessä on hyvä olla tuplavarmistuksia.

Lähdin nousemaan loivaa rinnettä ylös. Mitä korkeammalle tulin, sitä enemmän alkoi olemaan tykkylunta puissa. Jos tuuli pudottaisi lumipommin niskaan, siinä voisi käydä ikävästi. Mitä ylemmäksi pääsin, sitä raskaammiksi kävivät puiden lumikuormat, mutta samalla metsä harveni, joten tykystä ei ollut enää vaaraa.

Maisema avautuu puiden lomista

Toinen uhka, mitä olin pohtinut paljon, oli lumivyöryt. Siksi pysyin poissa yli 20 kaltevuusasteen rinteiltä ja jyrkkien rinteiden alapuolelta. 25–45 astetta olevat rinteet ovat lumivyöryille otollisimpia. Suomessa lumivyöryn laukaisee monesti hangilla liikkuja ja esimerkiksi Kesänkitunturin laelle vievään jyrkkään Pirunkuruun en olisi uskaltanut lähteä ilman lumivyöryvarusteita, lumivyöryosaamista ja kaveria.

Näköalat ympärillä avartuivat pikkuhiljaa matkan edetessä ja korkeuskäyriä ylittäessä. Mäntymetsä muuttui kynttiläkuusikoiksi ja lopulta kuusetkin harvenivat yksittäisiksi tykyn kuorruttamiksi taideteoksiksi. Niiden lomista pilkisteli auringon kirkas silmä, joka kohosi tunturin takaa yhä ylemmäs, vaikka kovin korkealle se ei vielä tähän aikaan vuodesta jaksanut kivuta.

Tykkylumisten kuusten veistokselliset hahmot

Kukaksen laella puhaltava viima alkoi tuntua poskipäissä, joten viritin tuubihuivin pipon alle paremmin poskia suojaavaksi ja kaivauduin hupun suojiin. Laitoin villahanskojen päälle tuulta pitävät rukkaset. Repussa oli vielä kevytuntuvatakki lisälämmikkeeksi, mutta sitä en tällä kertaa tarvinnut. Riitti, kun sulki kuoritakista ja housuista alkumatkasta avaamani tuuletusvetoketjut.

Viima pyyhkii tunturin rinnettä

Nouseva aurinko värjäsi maisemaa vaaleanpunaisella pensselillä. Ketään muuta ei näkynyt vielä tunturin huipulla.

Huipulla

Nautin Kesängin laella pitkän tovin maisemista, tykkylumikuusesta tuulensuojaa hakien ja hengittäen sisääni raikasta, puhdasta tunturi-ilmaa. Tuntui, kuin upea auringonnousu olisi ollut vain minulle varattu yksityisnäytös. Aikainen aamulähtö oli kannattanut!

Tykkylumiset Kukastunturin kuuset