Koivun oksalla roikkuu mystinen harmaa pussukka – kuin tuuli olisi lennättänyt jonkin roskan korkealle puuhun.

Kiikarilla katsottuna pussi paljastuu perhostoukkien työksi. Tosin siellä ei touhua enää kuin pari yksittäistä toukkaa; sitä enemmän näkyy toukkien kakkapipanoita. Kyseessä on koivukehrääjän lapsukaisten kehto.

Päivällä toukkasisarukset mönkivät oksistossa ruokailemassa, ja kun vatsat ovat täynnä, ne palaavat yöksi pussin turviin ja lepäävät porukalla. Kuten nimi kertoo, koivu on tämän kehrääjän toukan mieluisin ravintokasvi, mutta myös esimerkiksi pihlaja, haapa, pajut ja tuomi kelpaavat.

Kesä kuluu syödessä ja kasvaessa, ja viimein mitta on täysi. Sisarukset hajaantuvat ja vetäytyvät omiin oloihinsa viimeiseen nahanluontiin. Sitten on aika koteloitua ja valmistautua muodonmuutokseen.

Koivukehrääjän toukka.

Perhoselämä ei ala vielä ensi vuonna vaan ehkä vasta keväällä 2026. Joskus koteloitumisvaihe kestää pitempäänkin. Olli Marttilan, Kimmo Saarisen, Tari Haahtelan ja Mika Pajarin kirjassa Suomen kiitäjät ja kehrääjät (1996) kerrotaan, että kotelo talvehtii useimmiten kahdesta neljään kertaan mutta joskus enemmän, jopa seitsemästä yhdeksään kertaan. Ulkomailla keinotekoisissa kasvatusoloissa muodonmuutos perhoseksi on vienyt peräti 14 vuotta.

Kirjassa kerrotaan myös perhosen elintavoista. Koivukehrääjä lentää aikaisin keväällä ja on enimmäkseen yöaktiivinen. Kun naaras on paritellut ja valmis munimaan, se hakeutuu ravintokasville, asettelee munat ryppäisiin ja peittää ne takaruumiinsa karvatupsulla. Sitten kaikki on ohi – ja naaras putoaa saman tien kuolleena maahan. Munia ei tarvitse hautoa, sisarukset pärjäävät keskenään, joten emo on tehtävänsä tehnyt.

Toukkien kutoma seittipussi tarjoaa suojaa saalistajilta. Etenkin loiset ovat usein perhostoukkien kiusana, ja ehkäpä jonkin loispistiäisen on hankala tunkeutua pussissa möyrivän joukon kimppuun. Myös linnut saattavat vieroksua moista oksassa roikkuvaa seittipussia.

Koivukehrääjään sukulaisen niittyrengaskehrääjän toukat viettävät samaan tapaan tiivistä yhteiselämää. Suomessa niittyrengaskehrääjä on lähinnä vain etelärannikon eläjä, joten Kainuussa sen tapaamista on turha odottaa, mutta Viron saaristossa asuessamme pääsimme tutustumaan myös siihen.

Niittyrengaskehrääjän toukkia.

Niittyrengaskehrääjän toukat eivät kuitenkaan kudo seittipussia vaan vaeltavat tiiviissä kulkueessa ravintokasvilta toiselle. Kun toukat ovat loistavan värisiä – turkoosin- ja oranssinkirjavia – niiden kulkue on huomiota herättävä. Me näimme niitä milloin pihaniityllä, milloin kylätiellä. Ruokakasvinsa suhteen niittyrengaskehrääjä ei ole järin valikoiva, toukat syövät muun muassa kaunokkeja, keltanoita, hanhikkeja, siankärsämöä ja pujoa. Perhoset suosivat lämpimiä ja kuivia ketoja.

Tarharengaskehrääjä, joka puolestaan on lounaisrannikon harvinaisuus, teki tänä kesänä yllättävän vaelluksen Suomeen. Siitä kerrottiin Ylen uutisissa 15.7. Perhosten arvellaan ryöpsähtäneen matkaan juuri Virosta, mahdollisesti Saarenmaalta tai muualta länsirannikolta.

Perhosten toukat ovat kiehtovia otuksia vaihtelevine ulkonäköineen ja elintapoineen. Lisää tietoa niiden elämästä tarjoaa tänä vuonna ilmestynyt Suomen Perhoset ja toukat – opas tunnistamiseen, elintapoihin ja kasvatukseen. Kirja on viime vuonna menehtyneen Kimmo Silvosen postuumisti ilmestynyt suurtyö. Se on jatkoa hänen ja Morten Top-Jensenin ja Michael Fibigerin muhkealle opukselle Suomen päivä- ja yöperhoset – maastokäsikirja (2014), joka päiväperhosten lisäksi esittelee myös esimerkiksi yökköset ja mittarit – yhteensä yli tuhat lajia. Molempia voi tilata ainakin Tibialesta tai Lintuvarusteesta.

Lopuksi linkki perhossivustolle, jossa on kuvia muun muassa koivukehrääjästä toukkana ja perhosena.

Niittyrengaskehrääjän toukkien kulkue.