Vietin kaikkien aikojen ensimmäistä Suomen luonnon juhlapäivää 31.8. herkkutattijahdissa Hämeessä. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Pari edellistä kesää olivat jättäneet minut onnettoman herkkutatittomaksi, mutta nyt ennusmerkit lupailivat hyvää. Kesä oli ollut lämmin ja parin viikon takaiset sateet olivat saaneet tatit luultavasti virkistymään. Matkalla metsään tunnelma kohosi askel askeleelta. Sitä ei edes häirinnyt, vaikka jo alkumatkasta muutama hirvikärpänen surahti tervehtimään.

Metsässä havaitsin pintamaan rutikuivaksi, mikä vähän laski tunnelmaa. Kuivettuneita kanttarelliryppäitä oli paha katsella; mutta oli siellä täällä sentään muutamia poimintakelpoisia kehnäsieniä.

Sitten se alkoi. Valoisilla mäntykankailla sienimaisemaa hallitsivat komeat herkkutatit, jotka erottuivat jo kaukaa upean tummanruskeina. Monilla parasta ennen -päivä tosin oli jo viikon takainen, mutta uusia oli kuitenkin pukkaamassa. Jo silmillä saattoi herkutella. Pian oppi melkein aavistamaan, mistä löytyisi pieniä, napakoita pullukoita. Sellaisia, joita italialaiset kutsuvat nimellä porcino, pikku possu. Alkoihan niitä löytyä; muutamassa tunnissa olivat kaikki keräysastiat täynnä.

Sienestäminen on elämän suurimpia huveja, vaikka sillä on hintansa. Vielä 1980-luvun alussa en sienipaikoillani Nokialla ollut tutustunut hirvikärpäsiin. Jo muualla kokemusta saaneet sanoivat, että huomaat sen kyllä sitten, kun sellaisen tapaat.

Juuri niin kävi. Erehdyksen vaaraa ei ollut, kun ensimmäinen idän viholainen ilmaantui. En sinänsä inhoa hirvikärpäsiä, ovathan nekin evoluution luomia luontokappaleita. Vieläpä raukat tekevät kohtalakkaan virheen, kun erehtyvät isäntäeläimestä, eikä paluuta ole, kun siivet on jo heitetty pois.

Metsässä liikkuessa huomaa heti, kun tulee hirvien oleskelupaikoille: hirvikärpäsiä suorastaan ropisee päälle. Onneksi on sitten hiljaisempiakin alueita.

Sieniretkeni päätteeksi laskin selästäni ja hartioistani 30 puremajälkeä. Ne ovat vähän kuin hyttysen pistoja, mutta suurempia ja kihelmöivämpiä. Takavuosina en saanut paukuroita. Syy saattaa kuulemma olla sinä, että hirvikärpäset ovat aina purreet, mutta vähitellen ihminen voi herkistyä niille. Toivottavasti ei kuitenkaan niin, ettei metsään olisi menemistä.

Moni ei enää suostu lähtemään syysmetsään. Sääli. Minua eivät hirvarit pidättele.

Se on myös varustelukysymys: Hupullinen takki ja kaulaan silkkiliina tiukasti kiinni. Lämpimällä ilmalla se on vähän tukalaa. Nyt en suojautunut tarpeeksi ja sieniretki kihelmöi ihossani vielä useita päiviä.