Heräsin viime yönä kahden aikaan viestiin. Puhelimen näytöllä eteeni avautui kuva, jossa oli juuri tallennettu, revontulien sävyttämä maisema Kilpisjärven erämaasta. Katsoin sitä hetken ja suljin näytön. Puhallutti. Avasin hetken päästä kuvan uudelleen.

Muistikuva tunturimaisemista ei antanut heti lupaa nukahtaa uudelleen. Oli ikävä, mitä työstää.

Olen käynyt Oulun pohjoispuolella kolmesti viimeisen kolmen kuukauden aikana. Se on ollut paljon, mutta tällaisina hetkinä, kun uutta matkaa ei ole mahdollista lähiaikoina toteuttaa, tuntuu ettei taakse jääneistä ole lohtua. Päinvastoin, ne raastavat tuoreessa muistissa vain lisää.

Kyllä minua tästä aikoinaan varoitettiin. Lapin hulluudesta. Kaipuusta, joka jää, ja jäljestä, joka painuu niin syvälle, ettei sitä saa pois pyyhittyä. Moni teistä tietää valitettavan hyvin mistä puhun.

Ajattelen sitä kuitenkin myös kiitollisin mielin. Että oman maan sisällä on laaja alue, jossa on niin hyvä hengittää. Että kotimaa tuntuu syvästi kodilta.

Tänä aamuna, omassa sängyssä Lahdessa herätessäni, nouseva aurinko paistoi vastakkaisiin kerrostaloihin.