Kuvat: Krista Ylinen

Tämä kesä on ollut äärimmäinen. Äärimmäinen alkukesän hiljaisuudessa, niissä hetkissä kun mietin palautuuko yhteiskunta koskaan enää samalla tavalla siihen, miten vapauden käsite laajenee muihinkin kuin oman kaupungin katuihin. Nyt toinen ääripää on jälleen löytynyt, se jakso missä arki ja viikonloput muuttuivat kiireiseksi työnteoksi ja elämisen rytmi eskaloitui liikkumisenkin vapautuessa rajojen ulkopuolelle. Mitä huomenna on luvassa? Ääripäätä vai kenties tasaisempaa? Se jääköön huomenna vastaanotettavaksi.

Minun on vaikea asettua tehottomuuteen, siihen ettei saa olla hyödyksi. Se tuntuu minusta erityisen kuluttavalle ja luonteen vastaiselle. Voisin kuvitella palavani helpommin loppuun pitkäaikaisessa hyödyttömyydessä kuin äärimmäisessä hyödyllisyydessä. Kyse ei ole tylsyyden vaan yhteiskunnallisen merkityksettömyyden kokemuksen sietämisestä.

Varsinaisen eristäytymisen kanssa en ongelmaa kuitenkaan tänä kesänä kokenut, päinvastoin. Nautin suunnattomasti hiljaisista kaupungin kaduista, ne herättivät tutun ympäristön aivan uudenlaiseen eloon. Yksin, tyhjiä puistoteitä kulkiessa tuntui kuin olisi lähtenyt luontoon, vaikka oli keskellä aiemmin ihmiselämän täyttämää ydinkeskustaa. Miten kaunis kaupunki olikaan, kun pehmeät auringonsäteet lävistivät lehmusten oksistot ja jatkoivat vastakkaisten rakennuksien vaaleisiin rappauksiin ne purppuraksi värjäten.

Jokin osa minusta kaipaa sitä aikaa, kun me kaikki vetäydyimme omiin autioihin tupiimme kaupungissa. Löysin siis oman mukavuusalueeni yleisestä epämukavuudesta. Löysitkö sinä?

kaupunkikaupunkiluontokoronakrista ylinenkrista ylinen photographytyhjät kadutvuosi(a) pohjoisessa

Tilaa uudistunut Suomen Luonto!

Tunne luontosi ja tue luonnonsuojelua, tilaa lehti tai digilukuoikeus!