Lumimyräkkä Suomi-neidon sormenpäissä on puhkunut melkein viikon. Vähän ennen iltaa aurinko pilkistää pilvien välistä ja punaa tunturiylänköä.

Joudun painamaan hangelle levittämääni telttakääröä polvilla ja ahkiolla, jotta vinkka ei riepottele kangasta matkoihinsa. Kun kiristelen yömajani viimeisiä naruja ja lapioin lumipaakkuja liepeiden päälle, tuuli asettuu ja pilvet kiiruhtavat idän horisonttiin. Sisustan teltan, sytytän painekeittimen, kokkailen ja nautin lämmöstä. Kulkijan päivä päättyy ja kömmin makuupussiin.

Kaksi tuntia myöhemmin herään kelloni pirinään. Haluan vilkaista tähtien paljoutta ja puolen yön alla hulmuavia revontulia. Telttakangas ei humise eikä edes värähtele. Näin tyyntä on avotunturissa kovin harvoin.

Ulkona linnunrata kaartuu luoteisen taivaan poikki, pohjoisessa kiemurtelee revontulivyö idästä länteen. Ja sitten sydän pompahtaa! Idästä kiirii viisi- tai kuusitavuinen haukku. Se on samanaikaisesti sointuvan kirkas ja kettumaisen käheä. Tyynenä yönä, peninkulmia jatkuvan tunturiylängön keskellä, naalin keväthaukun kokee tänne kuuluvankin.

Tosiasiassa 2000-luvun Suomessa ääni on kaikkea muuta kuin jokaöinen. Edellisen kerran se oli arkipäivää neljäkymmentä vuotta sitten.

Kun tulen teltasta, revontulivyö luikertelee pohjoistaivaalla. Kuva: Jorma Luhta

Metsästys, myyräsyklit, kettu

1900-luvun alussa naalit olivat niin runsaita, että sopulivuosien jälkeisinä nälkävuosina niitä vaelteli Etelä-Suomessa asti. Pohjoismaisten naalien ensimmäisen romahduksen aiheutti liikametsästys. Naali rauhoitettiin Suomessa vuonna 1940.

Vielä 1970-luvulla kotimaankin tuntureilla asui niukka mutta vakaa naalikanta. 1980-luvun lopussa alkoivat lämpimät eurotalvet, ja myyrien ja sopuleitten neljän vuoden sykli katosi. Ketut valloittivat tunturiylängöt.

Kun ketut tulivat, naalit katosivat saman tien. Nämä kaksi sukulaislajia eivät sovi rinnakkain. 1990-luvun puolivälin jälkeen pesinnät loppuivat niin Enontekiöllä kuin Uts­joellakin. Naalikanta romahti muissakin Pohjoismaissa.

Ruotsissa ja Norjassa alkoi tarmokas naalin tutkimus- ja suojelutyö. Kehiteltiin ruokinta-automaatti, jonka sisäänmenoputkeen naali mahtui, mutta aikuinen kettu ei.

Naali mahtuu ruokinta-automaatin putkeen, mutta ketulle se on liian ahdas. Kuva: Jorma Luhta

Ruokinta elvytti kannan

Koiranruualla täytettyjä tynnyri- ja putkihökötyksiä viriteltiin 2000-luvun alussa rahaa ja vaivaa säästämättä eteläisen Skandinavian tunturialueille. Lisäruoka käänsi naalikannan nousuun.

Tilanne oli kummallinen. Arktinen, ilmastonmuutoksesta kärsivä nisäkäs runsastui levinneisyytensä etelälaidalla, mutta uhkasi kadota kokonaan pohjoisesta. Sitä mukaa kun ruokinta-automaatteja vietiin yhä kauemmas naalinsuojelun ytimestä, Tukholman yliopistosta, myös naalipoikueita varttui yhä pohjoisempana.

Nerokas ruokintalaite antoi myyrättöminä ja sopulittomina talvina naaleille ylivertaisen kilpailuedun suhteessa kettuihin. Kun naalikanta alkoi saavuttaa täyden tiheyden eteläisillä tunturiylängöillä, kettujahdin tarve vähentyi.

Ruotsissa ja Norjassa naalit tekivät paluuta, mutta Suomi pysyi naalittomana. Tilannetta on perusteltu tuntureittemme mataluudella. Kuitenkin Ruotsin tiheät naalikannat elävät purojen ja tunturisoiden rikkomissa laaksoissa. Njallaleaksa aukeaa usein vain muutamia kymmeniä metrejä koivurajan yläpuolella.

Moottoriturismi, poronhoidon muutokset ja talvien vähittäinen lämpeneminen hyödyttävät kettua naalin sijaan. Naalikanta kasvaa nyt, mutta ilman suojelutoimia kävisi päinvastoin.

Keväisellä lumettomalla tuulenpieksemällä valkoturkki näkyy kauaksi. Lumiset olot ovat huhtikuussa pian historiaa, ja se aiheuttaa haasteita naalillekin. Kuva: Jorma Luhta

Vaeltaja vaeltaa kauas

Viime vuosiin asti on kannettu huolta eristyneiden naalipopulaatioiden perimän köyhtymisestä. Elpyminen alkoi havumetsien ympäröimillä tunturiylängöillä, joissa alun pitäen oli vain muutama naali.

2015 pohjoisessa oli kohtalainen sopulivuosi, mutta eteläisillä Skandinavian tuntureilla kaikkien myyrien kannat romahtivat varhain keväällä. Naalit seikkailivat metsien poikki pohjoiseen ja pesivät runsaina Vinderfjällenin tuntureilla. Myös Enontekiöllä vanhassa pesäluolastossa kuukausia oleskellut naali oli poikasena korvamerkitty viisisataa kilometriä havaintopaikasta lounaaseen.

Naalin lumijäljet eivät ole yhtä suoraviivaisia kuin ketulla. Kuva: Jorma Luhta

Ruotsissa naalin ruokinta yltää nykyisin myös Norrbotteniin, Pohjolan laajimpiin tunturierämaihin. Lähin naalipari pesii muutaman peninkulman päässä Kilpisjärveltä.

Lopulta myös Suomessa WWF ryhtyi rahoittamaan ja Metsähallituksen luontopalvelut ylläpitämään ruokinta-automaatteja. Viime vuosina retkeilijät ovat Utsjoen ja Enontekiön tunturiylängöillä kummastelleet sinisiä tynnyreitä, joita vartioi riistakamera. Ohjeeksi patikoijalle: ylimääräiset ihmisen hajut eivät paranna naalin ruokahalua. Ruokinta-automaatti ei ole nopeusvalvontakameraa parempi paikka päästä valokuvaan.

Toinen kerta toden sanoo

Hiihtoretkeni jatkuu koilliseen ja itään lähelle Norjan rajaa. Tuulien ja tuiskujen jälkeen tyyntyy uudelleen, ja illan hämyssä kirpakka pakkanen jäykistää telttakangasta. Istun sisällä ja kuuntelen naalin haukkua aivan läheltä. Se kiertää telttaa ja haukkuu minulle tai minua.

Kilpisjärven takaisilla tuntureilla elämä on kulkenut luonnon kannalta pääosin väärään suuntaan. Nyt ajattelen myönteisesti: Aivan kaikki ei väistämättä muutu huonommaksi.

Kuva: Jorma Luhta

kettunaaliruokintatunturi

Hyvän mielen joululahja

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus.
Tilaamalla Suomen Luonnon tuet suomalaisen luonnon suojelua.