Saapas uppoaa Torronsuohon kuin imukuppi, ja vaatii taiteilua pysyä pystyssä.

”Oho! Kuuluisia viimeisiä sanoja”, huikkaa Harri Vasander astellessaan kostean kuljun toisella reunalla. Hän on suometsätieteen professori Helsingin yliopistosta ja oppaanani Suomen paksuturpeisimmalla suolla. Sen syvin mitattu kohta on 12,3 metriä ja paksuus on mitattu peräti kilometrin matkalta.

Lähellä Torronsuon huippulukemaa on myös Janakkalan ja Hämeenlinnan rajalla oleva Raimansuo, jossa on mitattu sama 12,3 metrin lukema, mutta vain yhdestä pisteestä.

Torronsuon syvänne on keskellä avosuota, Mustasaaren ja Kiuassaaren välissä. Sinne on retkemme alkupisteestä Kiljamon parkkipaikalta matkaa vielä kymmenen kilometriä. Hyllyvälle suolle ei ole lintujen pesintäaikaan asiaa, joten kiipeämme Kiljamon grillipaikan 17 metriä korkeaan näkötorniin etsimään paksuturpeisinta kohtaa edes katseellamme.

Torronsuon paksuin, 12,3 metrin turvekerros on Mustasaaren ja Kiuassaaren välissä. Kuva: Geologian tutkimuskeskus

Suometsätieteen professori Harri Vasander Helsingin yliopistosta paljastaa Torronsuon yli 10000 vuoden takaisen syntyhistorian. Video: Tomi Setälä

Tornista avautuvat upeat näkymät yli Torronsuon kansallispuiston, eikä äänimaisemassakaan ole valittamista: kro-kro-kro kuuluu kolmen korpin kaarrellessa taivaalla ja suon laidalla kuovi kuuluttelee reviiriään.

”Tornista näkee varmaan 70 prosenttia suosta. Paksuturpeisin piste on noin 500 hehtaarin alueella, jossa turve on muutenkin yli kymmenen metriä paksua”, Vasander sanoo ja osoittaa kaakkoon.

Torronsuo on Etelä-Suomen suurimpia luonnontilaisia keidassoita ja sen syntyhistoria on ajoitettu noin 10 500 vuoden taakse.

”Mannerjään vetäydyttyä tämän alu­een savikolle muodostui viisi erillistä matalaa vesiallasta, jotka alkoivat kasvaa umpeen. Suoalue laajeni myös reunojen kivennäismaille”, Vasander selventää.

Maaston muodot asettivat lopulta suolle rajat, mutta se kasvoi – ja kasvaa edelleen – korkeutta. Kasvua on edesauttanut suon sijainti vedenjakajalla.

Pyöreälehtikihokki on soilla viihtyvä lihansyöjäkasvi. Kuva: Tomi Setälä

Koska kyseessä on koho- eli keidassuo, jokaisesta umpeen kasvaneesta vesialtaasta on merkkinä korkeampi keskustasanne, jota ympäröivät kuivemmat alueet eli kermit sekä märemmät alueet eli kuljut. Tasannetta seuraa reunaluisu, joka on Torronsuolla muun muassa mäntyjä, vaivaiskoivua ja suopursua kasvavaa isovarpurämettä. Suon reunoilla on kapea laide, jossa kasvaa saroja.

”Kohosuon rakenne ei ole rannikolla niin selkeä kuin pohjoisempana.”

Kasvilajeista sen kuitenkin tunnistaa heti keidassuoksi.

”Täällä kasvaa vain karun tien kulkijoita, jotka saavat ravinteensa sadevedestä. Ne ovat siis taivaallisen veden varassa eläviä todellisia sinnittelijöitä”, Vasander toteaa, kun kiipeämme tornista alas ja suuntaamme pitkospolulle.

Millin vuosivauhti

Rahkasammalista suon valtalajeja ovat rusorahkasammal ja ruskorahkasammal, jotka tuottavat rahkasammalten mittapuussa paljon turvetta.

”Jos sammal kasvaa 11 milliä ylöspäin, se tuottaa millin turvetta, sillä suurin osa sammalesta hajoaa. Turpeen synnyn hyötysuhde meneekin karuilla soilla niin, että turvetta syntyy alle 20 prosenttia ja yli 80 prosenttia sammalesta hajoaa.”

Rahkasammalet muodostavat ryijymäistä mattoa. Kuva: Tomi Setälä

Tunnustelemme ryijymäistä rahkasammalpintaa ja ihastelemme sen sävyjä.

”Arvaapas, paljonko ruskorahkasammalia kasvaa neliömetrillä? Keskimäärin 55 000, olen laskenut ne”, Vasander paljastaa ja huomaa samalla, että viereinen ruskorahkasammalkasvusto ei voi oikein hyvin.

”Joo! Juuri kuten ajattelinkin. Tässä on rahkanäivesammalta, joka nimensä mukaisesti näivettää rahkasammalia. Rahkanäivesammal voi päästä hetkeksi valtalajiksi, mutta sen suojissa rahkasammal saa paremmin kosteutta ja on pian taas elinvoimainen.”

Akrotelman ja katotelman välissä

Turve syntyy tarkkaan ottaen hapettomassa ja kosteassa rajapinnassa, jossa elävä rahkasammal loppuu. Se on Torronsuolla noin 30–40 sentin syvyydessä. Kerroksia kutsutaan akrotelmaksi eli yläkerrokseksi ja katotelmaksi eli alakerrokseksi.

”Akrotelmassa rahkasammal on vielä elävää, mutta katotelma on pysyvästi vedenpinnan alapuolella, ja siellä kaikki prosessit ovat paljon hitaampia”, ­Vasander selventää.

Turvetta on siis muodostunut vähän yli milli vuodessa, ja se on saanut muhia rauhassa. Sitä onkin Torronsuossa paljon: yli 156 miljoonaa kokonaissuokuutiota. Yli kuuden metrin turvepatja peittää 1200 hehtaaria Torronsuosta.

”Arvaat, että suo on kiinnostanut myös turveteollisuutta, mutta onneksi tästä tuli kansallispuisto 1990.”

Torronsuon pohjalla on järvivaiheesta peräisin olevaa turvetta 2–3 metriä ja sen päällä rahkasammalturvetta 5–9 metriä. Kuva: Geologian tutkimuskeskus

Torronsuo

  • Syntyi noin 10 500 vuotta sitten.
  • Pinta-ala 3000 hehtaaria.
  • Paksuturpeisin kohta yli 12 metriä.
  • Noin 1200 hehtaarin alueella turvetta on yli kuusi metriä.
  • Koko suossa turvetta on lähes 157 miljoonaa kokonaissuokuutiota.
  • Yksi Etelä-Suomen suurimmista soista.
  • Torronsuon kansallispuisto perustettiin 1990.
  • Sijaitsee Tammelassa.

Kuinka paljon turvetta pitää olla, jotta aluetta voi edes kutsua suoksi?

”Määritelmät vaihtelevat. Geologeille se on 30 senttiä ja meille metsä- ja suotieteilijöille riittää, että paikalla kasvaa turvetta muodostavaa suokasvillisuutta. Kaikissa muissa maissa käytetään senttirajaa, mutta se vaihtelee 30–60 sentin välillä. Ruotsalaiset suotutkijat olivat onnellisia kuullessaan, ettei meillä ole rajoituksia. Jos he alkaisivat käyttää samaa määritelmää kuin me, he saisivat yhdessä yössä kolme miljoonaa hehtaaria suota lisää”, Vasander naurahtaa.

Suomessa on soita noin yhdeksän miljoonaa hehtaaria ja niiden keskipaksuus on 1,3 metriä. 30 prosenttia soista on ohutturpeisia ja 70 prosenttia luokitellaan paksuturpeisiksi.

Suon pitkä historia ja sen kasvuvaiheet näkyvät Torronsuon turvekerroksissa.

”Pohjalla on järvikasvillisuutta kuten järviärviää, sitten on tullut sara- ja rytivaihe. Kun suo on irronnut ympäröivien vesistöjen vaikutuksesta ja alkanut saada ravinteita vain sateen mukana, suolla on alkanut kasvaa rahkasammalia ja siitä on alkanut muodostua rahkaturvetta. Samalla suo on alkanut kehittyä karuksi keidassuoksi.”

Sana keidas onkin alun perin merkinnyt aukeaa puutonta suota.

Kiljamon grillipaikan vieressä olevasta näkötornista on hulppeat suonäkymät. Kuva: Tomi Setälä

Suoruumiita ja upottavia allikoita

Turvetta kaivelemalla voisi löytää eläinten jäännöksiä tai ihmiseen viittaavaa esineistöä.

Vasander tietää pari mielenkiintoista esimerkkiä Keski-Euroopasta, jossa muun muassa roomalaisia paettiin aikoinaan suolle karkuun.

”Iso-Britanniassa Cambridgen läheltä on löytynyt kylä, joka oli rakennettu suon päälle ja Ranskan Bretagnessa kaivurin kauha osui vanhaan voikätköön.”

Tanskan, Saksan ja Irlannin soilta taas on löydetty suoruumiita.

”Rahkasammalten tuottamista hapoista johtuen suohon upotettu ruumis ikään kuin kuivuu ja siitä jää vain parkkiintunut nahka. Parkkiintumismekanismi tunnetaan pääpiirteissään, mutta siinäkin olisi vielä tutkittavaa.”

Vasander pitää täysin mahdollisena, että Suomenkin tuhansissa soissa saattaa lymytä ruumiita.

”Sieltä voisi löytyä vaikka mitä, mutta tutkimuksia pitäisi tehdä lapiopelillä. En pitäisi mahdottomana, että Kalevalan säkeet Poika suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön viittaisi aikanaan hävettyjen aviottomien lasten surmaamiseen. Mutta se on arka asia”, Vasander sanoo ja jatkaa pitkospuita eteenpäin.

Pitkosreitin vieressä kiiltelee pari vesipintaista lampea. Ne eivät kuitenkaan täytä allikoiden mittoja vaan ovat erittäin märkiä kuljuja.

”Jos tuonne kävelisi, uppoaisi vain vyötäröä myöten.”

Syvemmissä allikoissa voisi upottavan pohjan tavoittaa vasta neljän–viiden metrin syvyydessä.

Vasander saapastelee kuljun partaalle ja kaivaa vedestä mitäpäs muuta kuin kuljurahkasammalta.

”Tämä muistuttaa uitettua kissaa. Kuljurahkasammal voi yhteyttää koko varrellaan, joten se kasvaa pidemmäksi ja muodostaa enemmän vuotuista biomassaa kuin esimerkiksi ruskorahkasammal. Biomassa kuitenkin hajoaa ja turvetta syntyy vähemmän kuin maan pinnalla elävistä rahkasammalista.”

Entä tuo tumma vetinen alue?

”Se on ruoppakulju, jossa turve on pintaan asti maatunutta ja sitä peittää ohut leväkerros. Aikaisin keväällä nämä kohdat kuplivat, kun metaani matkaa suon sylistä pinnalle. Ruoppapintojen laajenemis- ja syntymekanismi tunnetaan periaatteessa, mutta niistä ei ole vielä sanottu viimeistä tieteen sanaa.”

Professori Harri Vasander tutkii luupilla kuljurahka­sammalta. Kuva: Tomi Setälä

Juuret turpeessa

Toukokuun lopulla pitkosten pielissä kurkistelevat vienot suokukat ja tomerat lakankukat.

”Ajatteles, miten lakka näin karusta kasvualustasta muodostaa niin mehevän ja vitamiinipitoisen marjan. Suon muissakin antimissa piilee varmasti hyödyntämättömiä terveysvaikutuksia”, Vasander sanoo ja nappaa maasta tupasvillan juurineen. Helmenvalkea, ohuen ohut juuri katoaa professorin suuhun.

”Olen ihan varma, että näissä on vaikka mitä terveellisiä aineita! Tupasvilla panostaa juurituotantoon ja kasvattaa joka vuosi uudet, jopa metrin syvyyteen ulottuvat juuret. Merkillinen laji”, hän sanoo ja ojentaa juurenpätkän. Syötävää ei ole paljon, mutta maku on makea.

”Ihan itse keksin tämän! Katselin niitä kerran, kun oli nälkä.”

”Tuossa on hieno bonsaipuu”, Vasander sanoo ja osoittaa pitkosten vieressä kasvavaa männynkänkkyrää. ”Se on vähintään 60 vuotta vanha. Noin 60 prosenttia sen rungosta on turpeen sisällä.”

Suopuut varttuvat kasvupaikasta riippuen noin 300-vuotiaiksi, kun ne mineraalimaalla voivat elää tuhat vuotta. Suolla puiden juuret jäävät veden alle ja puut kuolevat.

”Vähän niin kuin ihminen olisi paljussa ja vesi nousisi. Jossain vaiheessa hengitys loppuu”, Vasander havainnollistaa.

Suopuissakin voi virrata vaikka millaisia terveystekijöitä.

”Nämä karujen soiden puut ovat niin kiusattuja, että niiden on kehitettävä erilaisia konsteja pärjätäkseen. Suomessa on kehitteillä esimerkiksi suomäntyjen juurien kärjistä eristetystä endofyyttisienestä lääke silmänpohjarappeuman hoitoon”, Vasander paljastaa.

Suosta on jo ammoin ammennettu hyvinvointia. Viikingit valloittivat suotuotteiden avulla koko Pohjois-Euroopan. He välttivät keripukin syömällä lakkoja ja karpaloita ja säilöivät elintarvikkeensa turpeeseen ja suoveteen.

”He maustoivat suopursulla ja suomyrtillä olutta, jota nautittiin reippaasti taistelua edeltävänä iltana. Siitä tuli niin kova krapula, että seuraavana päivänä oli pakko tappaa joku. En ole koskaan uskaltanut itse tehdä tuota olutta.”

Pitkospuiden varrella kasvaa muun muassa tupasvillaa. Kuva: Tomi Setälä

keidassuorahkasammaletsuotorronsuoturveääripisteet

Hyvän mielen joululahja!

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus ja luonnon hyvää tekevä vaikutus. Tilaamalla tuet luonnonsuojelutyötä.