Olen vilkuillut ikkunasta ulos koko päivän. Aurinko ei ole kertaakaan pilkahtanut paksun pilviverhon takaa. Päinvastoin; mereltä on vyörynyt entistä paksumpi sumuvaippa, joka on niellyt sisäänsä lähes kaiken liikkeen. Tuntuu, että maailma on kutistunut. Koen vastustamatonta halua lähteä läheiselle luontopolulle, joka johdattaa mosaiikkimaisen metsän läpi järville ja näköalakalliolle. Olen kokenut samalla polulla alkutalven räntäsateet, tähtikirkkaat talviyöt ja kesähelteiden painostavan kuumuuden päättävän ukkoskuuron. Miten erilaiselta maisema voikaan näyttää eri vuodenaikoina ja eri säätiloissa!
Retkilläni lähiluontoon etsin monesti hiljaisuutta ja estetiikkaa. Hiljaisuus ei suinkaan tarkoita äänettömyyttä, vaan hiljaisuus on heikon tuulenvireen huminaa puun latvuksissa, pisaroiden hentoa ropinaa laavun kattoon, kalan läiskäytys vedessä ja tiaisten hiljaista rupattelua ruuanhakureissulla. Luonnon äänet muodostavat rauhoittavan, lempeän äänimaailman, joka toimii vastalääkkeenä ihmisen luomalle melusaasteelle. Sen kuullakseen on pysähdyttävä ja heristettävä aistina. Tämä luonnollinen hiljaisuus hellii kehoa ja mieltä. Se auttaa kehoamme palautumaan kuormituksesta, lisää luovuutta ja parantaa mielialaa. Hiljaisuudesta kumpuaa elinvoimaa.
Hiljaisuus on myös luontomatkailun kasvava trendi. Hiljaisuutta markkinoidaan etenkin ulkomaisille matkailijoille, vaikka hiljaisuuden kokeminen ei ole enää itsestään selvyys kaikille suomalaisillekaan. Yhä suurempi osa väestöstä asuu kaupungeissa, joista on hankala löytää hiljaisia alueita. Hiljaisuudesta on tullut luksusta, jota halutaan tavoitella. Hiljaisuusmatkailussa haetaankin kokonaisvaltaista mahdollisuutta rauhoittua; päästään pois arjen hektisestä ympäristöstä ja löydetään oma sisäinen hiljaisuus. Moni matkailija tulee etsimään hiljaisuutta saaristoon kesällä, mutta askeltaessani pitkin saariston metsäpolkuja totean parhaan hiljaisuuden sesongin olevan täällä nyt. Ja sesonki jatkuu aina kesän kynnykselle saakka.
Hiljaisuuteen liittyy vahvasti myös esteettiset elämykset. Kiipeän ylös näköalatorniin, vaikka teidän, ettei maisema avaudu kunnolla usvaverholta. Männyt vartioivat kallion lakea uskollisesti tässä mykistävän kauniissa tässä valkeassa hiljaisuudessa. Hiljaisuudessa aistit herkistyvät havaitsemaan kauneutta pienissäkin asioissa; pisaroissa männynneulasissa, syksyn lehtien kultaamassa käytävässä ja peilityynessä järven pinnassa. Maiseman tyyneys saa mielenkin tyyntymään. Tunnen olevani etuoikeutettu; asuinpaikallani minulle luonnon hiljaisuuteen on matkaa vain muutamia kymmeniä askeleita kotiovelta.
