Joskus aikoja sitten kokeilin kiipeilyä kiipeilyseinällä, eikä se ollut todellakaan minun juttuni; jo metrin korkeudelle pääseminen oli hankalaa ja sen jälkeen en uskaltanut enää edetä ylöspäin. Tunnen itseni todella kömpelöksi, enkä edes tykkää korkeista paikoista. Tulen fyysisesti huonovointiseksi jyrkänteiden reunoilla ja korkeissa rakennuksissa. Kävin siitä huolimatta vuosi sitten kalliokiipeilykurssin, joka liittyi eräopasopintoihini. Se oli jotain aivan muuta kuin sisähallin seinällä ähkiminen. Siellä kallioita kiivetessäni ymmärsin, että kiipeily on paljon muutakin kuin adrenaliinintuoksuista tekniikan ja voiman käyttöä ja näyttöä. Se on turvallisuudesta huolehtimista, luonnosta kumpuavaa hyvinvointia, oman mielen jumppaamista ja keskittymisharjoitusta sekä onnistumisen iloa.
Kiipeilijän turvavälineitä.
Solutan kiipeilyvaljaat päälleni ja sidon yläköyden niihin kiinni. Ristiintarkistamme varmistajan kanssa, että solmut on tehty oikein ja että varusteet ovat muutenkin kunnossa. Kiipeilyssä ei ole sijaa hosumiselle eikä huolimattomuudelle. Odotan, että saan luvan lähteä kiipeämään. Annan samalla katseeni kulkea pitkin reittiä ja yritän hahmottaa mahdollisia otteita ja askelmia.
Sormenpääni tunnustelevat kallioseinämän rosoja. Mahtuuko niihin kenties kaikki sormet tai kämmen, onko pinta kalteva, onko siinä pitoa. Olen kulkenut aivan liikaa näköaistini varassa, enkä ole ymmärtänyt, miten hienolta kallion pintaa kuvioivat rosot tuntuvat sormien alla. Annan käteni liukua syksyn viilentämää kiven pintaa; millaisen otteen ottaisin, minne asetan jalkani. Hivutan itseäni vähitellen ylöspäin. Haistan sieraimissani kalliosta huokuvan kiven ja sammalen tuoksun. Kalliokiipeilyssä saan kosketuksen maahan, sen hyvää tekeviin mikrobeihin.
Kalliokiipeilyssä on lähellä maapallon vanhimpia osia. Vuosimiljardeja on kulunut siitä, kun maaperämme syntyi tulivuoren purkauksesta. Mannerlaattojen liikunnat rypyttivät maankamaraa poimuille, vuoristoiksi. Sen jälkeen kallioperää ovat kuluttaneet jää, vesi ja tuulen mukana kulkevat hiekanjyvät. Terävät vuorenhuiput silottuivat ja mataloituivat. Vain 10 000 vuotta sitten Suomessa vallinnut jääkausi siivosi pois kasoittain irtokiveä kallioiden päältä paljastaen peruskallion. Harva edes ajattelee, miten ikivanhalla maaperällä kuljemme.
Yläköysikiipeilyä
Kalliokiipeilyäkin voi tehdä monella tapaa, mutta turvallisinta ja aloittelijalle suositeltavinta on yläköysikiipeily. Siinä varmistusköysi kulkee seinämän yläpuolelle kiinnitetyn ankkurin kautta varmistajalle, joka varmistaa kiipeilijän etenemistä. Jos kiipeilijän ote lipsahtaa, jää kiipeilijä istuma-asentoon köyden varaan. Koska köysi on ollut tiukalla, ei pudotusta juuri tule, mutta köysi joustaa hieman pehmentäen nykäystä. Jos kiipeilyä ei ole koskaan kokeillut, kannattaa kokeilla yläköysikiipeilyä osaavan ohjaajan johdolla. Kursseja ja kiipeilykokeiluja järjestetään eri puolilla Suomea. Jos kiipeily tuntuu turhan vaativalta, kannattaa ottaa tuntumaa köyteen ohjatulla kalliolaskeutumisella. Boulderointi puolestaan on yksinkertaisin kiipeilymuoto varusteiden puolesta. Siinä kiivetään ilman varmistavaa köyttä, mutta hyvin matalalla. Usein boulderoinnin kohteena ovat siirtolohkareet – ja niitähän Suomessa riittää! 
Laskeutumista turvallisesti.
Venytän itseäni – sekä kehoani että mieltä. Edelleen tunnen huonovointisuutta korkeissa paikoissa, mutta vaikka kiipeän yhä korkeammalle, en enää muista olevani korkeuksissa, sillä maailma on kutistunut seuraavaan otteeseen ja askeleeseen. Kun kiipeän tai keskityn köydellä työskentelyyn, unohdan pelkoni ja siitä juontuvan huonon olon. Löydän kiipeilystä jotain, mitä harvoin nykyajan hektisessä ympäristössä pystyn kokemaan: mieleni keskittyy ainoastaan siihen hetkeen. Keskittyminen on syvää, olen läsnäoleva ja tietoinen kehostani. Ja kallion hyvää tekevä kosketus – se säilyy sormenpäiden herkkyytenä erilaisille pinnoille vielä pitkään kiipeämisen jälkeenkin.
