Kun ajattelen lehmiä, tajuan olevani jo vanha. Lapsuudessani ja nuoruudessani aivan tavalliseen maaseutumaisemaan kuuluivat kesällä laiduntavat lehmät. Vanhemmillani oli vapaa-ajan asunto Itä-Uudellamaalla 50 kilometrin päässä Helsingistä, ja siellä naapureinamme oli useita pientilallisia, joilla oli 10-15 lehmää. Pikkutyttönä kävinkin monesti lypsyaikaan naapurin Elvin navetassa. Se oli parsinavetta – muunlaisia ei siihen aikaan ollutkaan – joten lehmät seisoivat kaulastaan kytkettyinä samoilla jalansijoilla koko pitkän talven. Ei kovin onnellista, mutta heti kesän alussa karja pääsi laitumelle – se oli itsestään selvää.
Nyt laiduntavat lehmät ovat Etelä-Suomessa tuiki harvinaisia, eikä niitä yleisesti näe paljon muuallakaan. Lehmiä on toki vähemmän kuin ennen, mutta lypsytilat ovat keskittyneet, ja ne tilat, jotka ovat jääneet, eivät ole mitään pientiloja. Eikä laiduntaminen ole enää itsestään selvää. Parsinavetan lehmien on saatava ulkoilla kesäaikaan vähintään 60 päivää, mutta ulkoilu ei välttämättä tarkoita laidunta, vaan pelkkä aitaus riittää. Pihattonavettaa ulkoiluvelvoite ei koske; tilanpitäjä saa järjestää asian miten parhaaksi näkee.
Poikkeus on kuitenkin luomutila: luomusäädösten mukaan lehmien on päästävä kunnolla laitumelle.
Kun ajattelen tuota muinaista lapsuuteni ja nuoruuteni maalaismaisemaa, siihen eivät kuuluneet vain lehmät vaan myös linnut. Aloin harrastaa lintuja 1970-luvulla, ja tuolloin Itä-Uudellamaalla näkemistä riitti. Kottaraisia pesi joka pihassa, pääskyjä suihki taivaalla, pelloilla huutelivat kuovit ja töyhtöhyypät, siellä täällä näkyi pensas- ja kivitaskuja, kelta- ja peltosirkkuja, pikkulepinkäisiä… Muistan kuinka kerran naapurin ukko ajeli polkupyörällä säkki selässään kylille päin: hän oli kyllästynyt pihalla ja navetassa hyöriviin varpusiin, pyydysti ne elävinä ja vei sitten apteekin eteen orapihlaja-aitoja asuttamaan.
Nyt lehmälaitumet ovat vähissä ja samoin on käynyt peltolintujen – ja paljolti nämä kaksi asiaa liittyvät yhteen.
Näkymä Pohjois-Karjalan Valtimolta 1990-luvulta.
Keväällä uutisoitiin Suomessa tehdystä tutkimuksesta, jossa oli arvioitu ympäristötukien linnuille antamia hyötyjä. Tutkimuksen mukaan lintumääriä kasvatti luomueläintilojen läheisyys. Useimmilla muilla ympäristötukimuodoilla oli lintumääriin vain vähäisiä vaikutuksia.
Tämä johtuu siitä, että valtaosa luomueläintiloista on karjatiloja, joilla karja pääsee laiduntamaan: ”Laidunmaat ovat monirakenteisen kasvillisuuden ja lannan ansiosta monien hyönteisten suosiossa ja ne tarjoavat siten linnuille enemmän ravintoa. Luomueläintilat hyödyttivätkin eniten hyönteisiä ravintonaan käyttäviä lintuja, kuten pääskyjä ja kottaraisia.”
Haarapääsky
”Maatalouden ympäristötuet ovat suuri osa EU:n budjettia ja merkitsevin rahoitusmuoto luonnontilan parantamiseen. Tukia tulisi kohdentaa toimenpiteisiin, jotka hyödyttävät eniten luonnon monimuotoisuutta”, toteaa tutkija Irina Herzon Helsingin yliopistosta.
Tämä kannattaa muistaa myös kaupassa. Jos ostat naudanlihaa tai maitotuotteita, luomua ostamalla tuet karjan laiduntamista ja siten myös peltolintujen elinmahdollisuuksia. (Maidossa on tarjolla myös kaksi erityismerkkiä, joissa painotetaan ulkoilua ja/tai laiduntamista ja yleistä lehmien hyvinvointia; tässä linkissä Eläinten hyvinvointikeskuksen arvioita eri maitomerkkien eroista.)
Toki lintujen elämään vaikuttavat monet muutkin toimet, kuten piennarkasvillisuuden säästäminen tai myrkyistä luopuminen, mutta laiduntamisen antia on vaikea korvata. Karjan läsnäolo nostattaa hyönteismaailman sellaiseen runsauteen, että lintujen ravinnon hankinta ratkaisevalla tavalla helpottuu. Pelkästään lanta luo oman, erityisen hyönteislajistonsa. Parasta olisi, jos vielä karja olisi monimuotoista, toisin sanoen nautojen lisäksi laidunnettaisiin siellä täällä myös hevosia ja lampaita.
Virossa asuessamme omat hevoslaitumemme keräsivät paljon lintuja; talomme räystäiden alla pesi 40 räystäspääskyparia ja asuttuja kottaraispönttöjä oli parikymmentä.
Parhaimmillaan laitumet ovat ikään kuin heijastus kaukaisesta menneisyydestä – alkuhärkien, villihevosten ja mammuttien laiduntamasta arosta, missä kukoisti monipuolinen kasvi-, hyönteis- ja lintulajisto. Ehkä lähimpänä tuota maailmaa ovat perinneympäristöt ketoineen, niittyineen ja hakamaineen. Usein ne erottuvat muusta maisemasta epätavallisella kauneudellaan.
Alkuperäiskarjaa (itäsuomenkarjaa eli kyyttöjä) Lieksan Vuonislahdella; kuva 1990-luvulta.
Mutta kyllä tavalliset peltolaitumetkin voivat olla arvokkaita, sitä enemmän, mitä enemmän viljelijä jättää laitumelle käsittelemätöntä ympäristöä, kuten puita, kiviä ja kallioita ja luonnonkasvien laikkuja.
Ilmastonmuutoksen aikana lehmistä on tullut ei-toivottuja eläimiä. Märehtimisessä syntyvä metaani on voimakas kasvihuonekaasu, ja niinpä yhdeksi ympäristöteoksi suositellaan naudan lihasta ja maitotuotteista (etenkin juustosta) luopumista. Kasvissyönti on kannatettavaa eivätkä maamme lehmälaitumet ole vähentyneet siksi, että Suomessa olisi niin paljon vegaaneja, vaan melkein päinvastoin. Suomalaiset syövät liikaa lihaa ja käyttävät liikaa maitotuotteita – ja siksi tuotannon on oltava tehokasta, suorastaan teollista. Eläinperäisten tuotteiden hinnat pidetään keinotekoisen alhaisina. Jos ne olisivat pikemminkin lisuke tai juhlaruokaa, niistä voitaisiin maksaa enemmän ja sen myötä taata eläimille paremmat olot.
Eläinten hyvinvoinnin kannalta ehdoton asia on mahdollisuus liikkua ja olla ulkona. Laiduntaminen tutkitusti edistää lehmien hyvinvointia. Mutta mitä suurempi karja on, sitä hankalammaksi tulee laiduntamisen järjestäminen. Kun eläimiä on paljon, navetan lähellä olevat laitumet eivät välttämättä enää riitä. Silloin lehmät pidetään aitauksessa tai pihatossa ja niiden ruoka haetaan traktorilla jostakin kauempana olevilta pelloilta. Jatkuvasti yhä suurempiin yksiköihin siirtyvä eläintuotanto, jota maataloustuilla pönkitetään, on sekä luonnon- että eläinsuojelun kannalta kaikkea muuta kuin toivottavaa. Se on kuitenkin suuntaus: tänä vuonna Suomessa on hyväksytty ennätysmäärä yli miljoonan euron investointeja – sikatiloja, karjatiloja sekä kasvihuoneita.
Paimen ja paimenkoira kaitsemassa lehmäkarjaa – elämää Virossa vielä 2000-luvun alkuvuosina.
Enpä myöskään toivoisi, että märehtijöiden lihan ja maitotuotteiden sijaan siirrytään käyttämään sian- ja broilerinlihaa. Sikojen ja broilerien kasvatus ei tarjoa laiduntamisen kaltaista kompensaatiota; se on pelkkää eläinten kurjuutta alusta loppuun saakka, ja pahimmassa tapauksessa rehukin on Etelä-Amerikasta rahdattua soijaa. Märehtijät käyttävät sentään paljon myös korsirehua.
Lammaslaidun Nurmeksen Saramolla; nämä lampaat ovat suomalaista kainuunharmas-alkuperäisrotua.
Erään tutkimuksen mukaan laiduntaminen vähentää lehmien aiheuttamia metaanipäästöjä, ja horsman syönnillä on todettu sama vaikutus. Ehkäpä laitumen tarjoama monipuolisempi ravinto – jota lehmä voi itse valikoida – on terveellisempää kuin turvan eteen tuotu säilörehu ja aiheuttaa vähemmän metaaniröyhtäyksiä?
Niin tai näin, tänä kesänä pääsin taas näkemään, kuinka eräällä paikallisella maatilalla räystäs- ja haarapääskyt – nuo tämän päivän uhanalaiset linnut – lensivät lehmälaitumen yllä iloisesti tirskuttaen. Muualla en olekaan pitkään aikaan nähnyt niin paljon pääskyjä. Kyseessä ei ollut luomutila, joten pelkkä aitauksessa ulkoilutus olisi riittänyt, mutta tilan isäntä halusi lehmiensä pääsevän kesäksi kunnon laitumelle.
