Edellisellä kerralla kirjoitin siitä, kuinka pihan hoitotoimet usein heikentävät luonnon monimuotoisuutta. Siisteyden ja yksipuolisuuden estetiikka tappaa elämää ympäriltämme, aivan turhaan. Luonto voisi nykyistä paremmin, jos kauneuskäsityksiin liittyisi myös ekologinen ymmärrys.

Tässä hieman käytännön vinkkejä ja omia kokemuksia pihanhoidon tiimoilta:

PUUT ovat arvokkaita; mitä suurempia ja vanhempia, sen arvokkaampia! Ne ylläpitävät valtavasti elämää: järeät rungot kaarnankoloineen, sammalineen ja jäkälineen samoin kuin lehvästöt, oksistot ja juuristot ovat omia maailmojaan. Aina kun mahdollista, suuret puut tulisi säästää – myös lahot, kääpäiset ja pystyyn kuolleet puut. Jos puu on pakko kaataa, olisi hyvä katkaista se niin ylhäältä kuin suinkin, jolloin luonnolle jäisi pökkelö tai edes kunnon kanto. Esimerkiksi pääkuvan korpikukkajäärä, joka aikuisena viihtyy kukilla, viettää toukka-aikansa lahopuussa.

Riston pönttötehdas.

LINNUNPÖNTÖT. Puiden ikääntyminen vie aikaa; siksi kolopuista on pula ja pöntöttämisestä on todellista hyötyä. Omalla pihallamme ei ole kolopuita lainkaan, mutta pönttöjen ansiosta lintuelo on merkittävästi vilkastunut. Pönttöjen rakentamista koskeviin ohjeisiin kannattaa paneutua, jotta ei tulisi tehneeksi linnunpoikasille surmanloukkuja. Tässä linkki BirdLifen pönttösivustolle.

PENSAAT. Puiden ohella tärkeitä ovat kaikenlaiset pöheiköt, jotka tarjoavat eläimille pesä- ja lymypaikkoja. Liiallista raivausta tulee välttää – koko pihaa ei tarvitse nähdä yhdellä silmäyksellä. Oman talomme ympärille on aikoinaan istutettu kuusia, mutta koska tällainen asetelma tuntui synkältä, olemme katkoneet kuusten latvuksia. Siten kuuset ovat jäämässä melko mataliksi ja tiheiksi; ne tarjoavat linnuille suojaa mutta eivät jätä mökkiä pimentoon. Lisäksi siellä täällä on katajia ja pajukkoa.

NIITTY JA NURMIKKO. Nurmikko on vain osa pihaa. Siellä missä jatkuvasti kuljetaan, lyhyt nurmikko on toki mukava. Sivummalle kannattaa kuitenkin jättää alueita, joita ei jatkuvasti leikata. Käyttipä sitten viikatetta tai raivaussahaa, koko alaa ei robottimaisesti ajeta kerralla sileäksi, vaan mukana saa olla hieman ajatusta ja kasvien tuntemusta. Jos haluaa suosia vaikkapa päivänkakkaroita tai kelloja, ne niitetään vasta kukinnan ja siementen kypsymisen jälkeen. Jos taas esimerkiksi horsmat ja hierakat pyrkivät liiaksi valtaamaan alaa, niitä leikataan useammin.

Niitty ei pysy ikuisesti samanlaisena, hoitipa sitä tai ei, vaan lajit vaihtuvat vuosien saatossa. Riippuu olosuhteista, kuten säistä, pölyttäjien ja kasvinsyöjien esiintymisestä sekä kasvilajien välisistä vuorovaikutuksista, mitkä kasvit milloinkin ovat voimissaan. Ihminen voi suosia toisia ja kurittaa toisia, joskin kannattaa pohtia maaperän ja ilmaston suomia mahdollisuuksia eikä ryhtyä voimallisiin taistoihin luonnonoloja vastaan. Kostealle niitylle on turha yrittää ketojen lajeja ja toisin päin.

Maalaispihoissa on iät ajat kasvanut monilajinen luonnonnurmi, joka on myös sitkeintä laatua. Nurmikkoa ei tarvitse varta vasten kylvää, lannoittaa tai kastella. Kuivanakaan kesänä nurmikko ei kellastu, jos sitä pitää hieman tavallista pitempänä. Haravointi on yhtä lailla turhaa: maahan varisseet lehdet hajoavat kyllä maaperäeliöstön aherruksen myötä. Kasvimaan katteeksi ja kompostin aineeksi lehtiä voi toki haravoida ja kerätä – pääasia ettei kyörää niitä jäteasemalle! Jos ei harrasta vihannesten viljelyä eikä tarvitse kompostia, lehtiä voi myös kasata sopiville paikoille. Omalla pihallamme olemme huomanneet, kuinka innoissaan etenkin rastaat etsiskelevät lieroja ja muuta syötävää juuri lehtipeittojen alta. Samoin lehtokurppa näyttää rakastavan kateviljelyä: se paarustaa mielellään kasvimaalla ja marjapensaiden alla möyheätä maata poraamassa.

PÖLYTTÄJILLE APUA. Pölyttäjien vähenemisestä on kovasti huolestuttu, ja kotipuutarhureita kehotetaan kasvattamaan niille kukkia. Hyvistä pölyttäjäkasveista on tarjolla erilaisia listoja (tässä yksi), joista voi valita omaan pihaansa sopivia. Jotkut kasvit tarjoavat mettä, toiset taas siitepölyä. Myös eri lajikkeiden suhteen voi olla eroavaisuuksia eikä kukan suuruus ole välttämättä etu; usein pitkälle jalostetut ja kerrotut kukat eivät ole yhtä hyviä kuin perinteiset lajikkeet.

Kevään ja alkukesän kukinta ansaitsee huomiota. Esimerkiksi pajut ja voikukat ovat kimalaisille erityisen tärkeitä, eikä niitä pitäisi liikaa raivata ja kitkeä. Myöhemmin kukkivista puutarhakasveista hyviä ovat vaikkapa punahatut, asterit, ikiviuhkot ja nauhukset. Myös hunajakukissa, auringonkukissa, apiloissa ja unikoissa riittää surinaa ja pörinää. Yrttikasvit, kuten mäkimeirami, laventeli, mirrinminttu ja väriminttu, ovat erinomaisia. Oma pölyttäjähittimme on ollut pallo-ohdake, jonka kukissa kimalaiset ja perhoset suorastaan tungeksivat.

Amiraali pallo-ohdakkeella.

Punahattu on yksi pölyttäjien suosikeista.

Meden ja siitepölyn lisäksi pölyttäjät tarvitsevat suojaa ja pesäpaikkoja, joten kukka-asetelmien ohella pihan ja puutarhan yleinen monimuotoisuus on tärkeää. Monet puunkoloissa pesivät pistiäiset kärsivät asuntopulasta, joten jos lahopuuta on luonnostaan vähän, keinopesille on tarvetta. ”Hyönteishotelleja” myydään puutarhaliikkeissä, ja niitä on helppo rakentaa itsekin. Tässä ja tässä hyönteistutkija Reima Leinosen vinkkejä.

Perhosista kannattaa muistaa, että ennen aikuiselämäänsä ne ovat toukkia, jotka tarvitsevat omat ravintokasvinsa. Tällaisia voivat olla niittyjen heinät tai vaikkapa nokkonen.

Voikukka on loistokukka: kimalaisille siitepölyä, tikleille ja vihervarpusille siemeniä…

SIEMENTARJOILUJA. Syksyllä perennojen varret jätetään leikkaamatta. Näin kasvien talvehtiminen onnistuu paremmin, minkä lisäksi siemenkodat tarjoavat linnuille ruokaa. Esimerkiksi takatalven iskiessä huhti-toukokuun vaihteessa järripeipot napsivat puutarhakasviemme siemeniä, vaikka tarjolla oli kaupan auringonkukkaa. Nukuloiden siemenet suorastaan ahmittiin! Ihan kaikkea ei muutenkaan pitäisi perata pois. Niin sanottujen rikkaruohojen siemenet ovat linnuille tärkeätä ravintoa, esimerkiksi vihervarpuset ja tiklit hyörivät innolla voikukkien hahtuvapallojen kimpussa.

JUOMA- JA KYLPYPAIKKA on etenkin hellekesinä yllättävän tärkeä. Jos vesistöä ei ole aivan vieressä, pihalle voi rakentaa pienen lammikon. Mutta pelkästään kukkaruukkujen isoista aluslautasista on apua. Kun lautasia sijoittelee maahan tai laakean kiven päälle johonkin hieman suojaiseen paikkaan, pensaan juurelle tai puun alle, linnuille mieluisa kylpylä on valmis! Myös siili ja orava saattavat olla varman vesipaikan tarpeessa.

Harmaasiepot virkistäytymässä.

RISUKASAT lisäävät pihan monimuotoisuutta. Jos pihalla on tilaa, jonnekin sivummalle voi rakentaa komean risukasan kuin täytekakun: oksia, rankoja, risuja, kuivia lehtiä, niitettyä pitkää heinää… Tällainen risumaja tarjoaa kodin vaikkapa siilille tai sisiliskolle ja sen uumenissa voi pesiä esimerkiksi mustarastas, västäräkki tai punarinta.

SEURAA PIHAPIIRIN ELÄMÄÄ JA PYRI ESTÄMÄÄN VAHINKOJA. Lintujen pesinnän aikaan ei tulisi kaataa puita tai raivata pensaita, samoin koirien ja kissojen aiheuttamat vahingot tulisi estää. Niittyjä ja nurmikoita leikatessa eläimiä silpoutuu usein hengiltä, joten tarpeetonta trimmaamista kannattaa välttää. Etenkin pitkän heinikon ja pensaiden alustojen leikkaamisessa olisi oltava varovainen, sillä sellaisissa paikoissa siilit, rusakonpoikaset ja rupikonnat mielellään piileksivät.

Saavit, ämpärit ja kastelukannut aiheuttavat vuosittain lukemattomia turhia eläinten kuolemia. Ne olisi muistettava aina jättää kumolleen tai laittaa päälle joku kansi; oli niissä vettä tai ei, eläimet eivät niihin pudottuaan pääse enää pois. Jos pytty on syystä tai toisesta pakko jättää avonaiseksi, siihen pitäisi laittaa joku kepakko, jota pitkin eläimet pääsevät ylös.

Muutakin pihapiirin tai ulkorakennusten tavaraa olisi hyvä arvioida siinä mielessä, aiheutuuko niistä mahdollisesti eläimille onnettomuuksia. Huolimattomasti jätetyt katiskat, siimat ja verkot jatkavat pyydystämistään myös kuivalla maalla – tosin silloin saaliiksi eivät joudu kalat vaan esimerkiksi linnut tai siilit.

Ihminen on reviirieläin ja tarkka omaisuudestaan. Muiden lajien aiheuttamat ongelmat ovat kuitenkin useimmiten ohimeneviä. Niitä kannattaa ennalta ehkäistä, mutta vaikka vahinkoja joskus sattuu, harvoin kyse on suurista satomenetyksistä tai muusta vakavasta tuhosta. Eläimillekin voi suoda osansa. Monimuotoisessa puutarhassa eliömaailman verkosto toimii, joten esimerkiksi niin sanotut tuhohyönteiset eivät riehaannu, sillä iso osa päätyy lintujen, petohyönteisten ja loisten ravinnoksi.

Kun luonnon hyvinvointi on maksimoitu, pihapiiri ei välttämättä ole yleisen mittapuun mukaan edustava, mutta on se sentään elävä!

Toukka menossa sinitiaisen ruoaksi.

 

 

 

monimuotoisuusniittypihalinnutPihaluontoPihapuut ja -pensaatpölyttäjät