Kuva: Krista Ylinen

Olen kotiutunut Lappiin erinomaisesti. Sitä ei tarvitse edes lukea rivien välistä vaan tässä se on, kirkkaasti ja näkyvästi aistittavissa olemuksessani ja teksteissäni. Olen pitkään uskonut että tulen viihtymään pohjoisessa, mutta ihan tällaista en osannut odottaa. Ja vaikka kuinka mielelläni siitä jälleen kirjoittaisinkin, niin tämä teksti ei tule koskemaan rakkauttani Rovaniemeä kohtaan vaan sitä, miten Rovaniemi on minua luontokuvaajana muuttanut.

Olen syntyperäinen satakuntalainen, mutta elämäni kymmenen viimeistä vuotta asuin Espoon rajojen sisällä: kehien varrella, isojen kauppakeskusten lähellä, kerrostalojen keskellä, juoksevien jalkojen jatkeena. Varsinkin näin jälkikäteen ymmärsin miten paljon painetta liittyi ihan vain päivittäiseen elämään pääkaupunkiseudulla. Olen herkkä pitkäkestoiselle paineelle, kuten varmasti moni muukin meistä. Espoossa asuessani lähdin säännöllisin väliajoin lapsuudenkotiini havumetsän keskelle, jotta jaksoin taas Suomen toiseksi suurimman kaupungin sykettä. Monesti juuri vierailut Satakunnassa laskivat tahtiani niin, että voimavarani riittivät seuraavaan hengähdystaukoon saakka.

Harva kuitenkaan ymmärtää, miten erityiset mahdollisuudet hektinen Uusimaa tarjoaa luontokuvaajalle. Se mitä Helsingissä, Espoossa, Vantaalla ja Kirkkonummella on, on uskoakseni poikkeuksellista Suomen mittakaavassa. Lajeja on paljon ja ne on helposti löydettävissä satojen tuhansien silmäparien vuoksi. Eläimet eivät väistä ihmistä samalla tavalla mitä toisaalla. Luontaisen vaistonsa vastaisesti osa eläimistä jopa hakeutuu ihmisen lähelle tietäen, että siitä voi olla vaaran sijaan suuri etu. Tätä käyttäytymistä tapasin paljon ja se toki helpotti luontokuvaajan työtä.

Tässä pääsemmekin siihen mitä etelästä kaipaan. Eläimiä; urbanisoituneita, kuitenkin villejä ja omaehtoisia eläimiä. Niitä, jotka vilkaisevat sinuun kun saavut paikalle ja jatkavat sitten tekemisiään. Niitä, joiden pelkän olemassaolon näkeminen riittää sinulle. Hirviä, kauriita, peuroja, kettuja, mäyriä, haukkoja, pöllöjä, lukemattomia vesilintuja. Niitä, jota vain harvoin pääsen pohjoisessa näkemään edes ohimennen.

Olen saanut yksittäisiä palautteita siitä miten nisäkkäiden valokuvaaminen Uusimaalla vaikuttaa olevan verrattavissa eläintarhassa valokuvaamiseen. On mielestäni väärin väittää, etteikö urbanisoituneidenkin eläinten valokuvaaminen vaadi samankaltaista osaamista mitä muuallakin Suomessa kun oletus on, että valokuvaaja toimii eettisesti. Kyky välttää eläimen häiritsemistä tulee vain luonnontuntemuksen kautta ja sitähän me kaikki tarvitsemme kuvauskaupungista riippumatta. Urbanisoitunutkin eläin reagoi vääriin liikkeisiin ja valokuvaaja tarvitsee tästä syystä monesti tuekseen kärsivällisyyttä, vähäeleisyyttä, lajituntemusta, suojaväriä ja kojua.

Viime kuukausina olen täten keskittynyt maisemakuvaukseen. Aihealueeseen, joka on ollut minulle suoraan sanottuna ennestään melko epämieluisa. En ole koskaan kokenut osaavani hakea oikeanlaisia kulmia maisemiin tai edes näkemään maisemaa muulla kuin silminnähtävällä tavalla. Olen joutunut opettelemaan ympäristöni hahmottamista maisemavalokuvaajan näkökulmasta – en siitä, miltä kyseinen maisema näyttäisi eläinkuvan kehyksenä. Ja koska olen niin vahvasti ollut aina eläinkuvaukseen painottunut luontokuvaaja, jo itsessään mielenkiinnon löytäminen maisemakuvaukseen oli sisäisen vuoropuhelun takana.

Ajatusmallin muutos on kuitenkin saanut minut löytämään mitä upeampia kuvauskohteita niin läheltä kuin tuntienkin ajomatkan päästä. Matka läheiselle vaaralle tai tunturille ei tunnu enää puulta vaan suuntaan maastoon odotuksen saattelemana tietäen etten siellä todennäköisesti eläimiä tapaa. Kuten esittelytekstissäkin mainitaan, suosituimpiin kuvauskohteisiini lukeutuu tätä nykyä myös Lapin monimuotoinen luonto. Ja nyt maisema yksin riittää.

elämänmuutoskrista ylinenkrista ylinen photographylappiluontokuvausmaisema yksinmaisemakuvaustalvivalokuvausvuosi(a) pohjoisessa