Kuva: Krista Ylinen

”It was the best birthday gift I’ve ever received!” totesi sädehtivä ranskalaisnainen, joka näki taivaan tulet ensimmäistä kertaa elämässään ja onnekseen vielä syntymäpäivänään. Olimme opastuksellamme ja kyydillämme mahdollistaneet elämyksen, joka painui tämän keski-ikäisen naisen mieleen tähänastisen elämän parhaana syntymäpäivälahjana. Ja kieltämättä, olivathan ne olleet jälleen henkeäsalpaavan kauniit – nuo taideteokset, joita avaruudesta käsin piirretään.

Kuvausrepun sisällön levähtäminen pakkaslumeen, hiilikuitujalustan jalan katkeaminen, kuulapään jäätyminen kesken h-hetken, kosteuden kerääntyminen laajakulmalinssin sisälle ja akun tyhjeneminen pahimpaan mahdolliseen aikaan. Oma suhteeni revontuliin on ollut yhtä Via Dolorosaa. Koen meillä olevan suurien tunteiden viha-rakkaussuhde, johon liittyy paljon onnettomuusalttiuden tuomaa epävarmuutta ja pelkoa. Olen rikkonut kuvauskalustoani enemmän revontulien kuin minkään muun kohteen kuvauksen kanssa. Ei uskoisi, että lähinnä paikallaan koto-Suomessa kuvatessa voi sattua ja tapahtua niin paljon, että se ohittaa Afrikan safarit, Norjan vuoristot, Australian paahteen ja kovimmat syysmyrskyt. Jos suhteeni revontuliin pitäisi tiivistää yhteen lauseeseen, olisi se ”it was the best birthday gift I’ve ever received” sijaan ”looks like we don’t belong together but we’re still married for life and I’m committed.”

Olen viettänyt pohjoisessa asuessani lukemattomia iltoja ja öitä lumihangessa vihertävää kaarta taivaalta etsien. Milloin pakkasta on ollut -28 astetta, milloin olen juuttunut juurakkoon lumen alle vajonneesta lumikengästä, milloin olen ollut niin uupunut kotiin ajaessani että olisi ollut turvallisempaa jäädä paikanpäälle kieppiin nukkumaan. Monesti olen myöhästynyt parhaista leimuista ja toisaalta luovuttanut hieman liian aikaisin. Kämppikseni on usein kuullut suustani ”kaipaan unta niin kipeästi että toivon taivaan olevan tänään pilvessä ettei tarvitse lähteä ulos yötä vasten valvomaan”.

Mutta, ei ”vihaa” ilman rakkautta. Vain revontulet ovat saaneet minut ulvomaan valokuvatessani. Kyllä, ulvomaan. Teatraalisesti, mutta aidosta ilonpurkauksesta. Olen saanut yöllistä taivasta ihaillessani vilunväristyksiä muustakin kuin kylmästä. Pään päällä toistaan kirkkaammin purkautuvat koronat ovat jotain niin kaunista, etten ihmettele miksi ihmiset matkustavat päiviä sen näkemisen toivossa.

Siksi valvon kuoleman väsymykseen saakka, otan riskejä sammuttamalla auton kovilla pakkasilla erämaisella autotiellä, sulatan kohmeesta särkeviä varpaita kuumassa suihkussa keskellä yötä, juon kylmehtynyttä kahvia termoksesta ja syön eväsleipiä joiden välissä on jääpaloja muistuttavia kurkunsiivuja, varaudun kaluston rikkoutumiseen konkurssin pelossa. Siksi, että en malta olla näkemättä millaisen taideteoksen maalari siveltimellään tähtitaivaalle luo – tänäkin iltana.

elämänmuutoskrista ylinenkrista ylinen photographylappiluontokuvausrevontuletrevontulien aikarevontulikuvausvalokuvausvuosi(a) pohjoisessa