Kymmenen vuotta sitten Pohjois-Karjalan luonnonsuojelupiiri teki esityksen Ylä-Karjalaan perustettavasta kansallispuistosta. Esityksessä kansallispuisto olisi ollut kaksiosainen ja sen pinta-ala olisi ollut 4000 hehtaaria. Puisto olisi sijoittunut Nurmeksen kunnan alueelle, mutta sitä olisi voinut laajentaa myös Kuhmon puolelle ottamalla mukaan Teerisuo-Lososuon suojelualue.
Luonnonsuojelupiirin esityksessä todetaan: ”Alueella on huomattavaa merkitystä etenkin boreaalisten luonnonmetsien, pienvesien ja karujen erämaajärvien, soiden sekä harju- ja kalliomuodostumien suojelulle. Etenkin Mujejärvellä on jo nyt huomattavaa merkitystä myös virkistyskäytön kannalta.”
Polku Nurmeksen Mujejärvellä.
Kansallispuiston taloudelliset menetykset (=metsänhakkuista saatavien tulojen väheneminen) arvioitiin vähäisiksi, sillä ehdotetut suojelemattomat alueet oli jo pääosin varattu suojelutarkoituksiin. Ne kuuluivat Metsähallituksen alue-ekologisen verkoston arvokkaisiin luontokohteisiin, METSO-kohteisiin, ekologisiin yhteyksiin tai luonnon monimuotoisuuden lisäämiskuvioihin. Puistosta olisi toisaalta ollut hyötyä matkailuelinkeinolle ja virkistyskäytölle.
Hanke ei mennyt läpi, sillä Nurmeksen kaupunki torjui sen saman tien.
Kuhmon Teerisuo-Lososuo.
Olemme monesti ajatelleet, että juuri tästä Ylä-Karjalan kulmasta sekä heti Kainuun puolella alkavasta metsien ja soiden tilkkutäkistä kehittyisi ainutlaatuisen hieno kokonaisuus, jos sinne perustettaisiin laaja ja yhtenäinen suojelualue. Mielessämme ei ole siinnellyt niinkään kansallispuisto, johon rajattaisiin huolella vain tämänhetkisiä arvokohteita ja josta väkisinkin tulisi repaleinen – vaan laaja ja yhtenäinen vyöhyke, jossa myös Natura-alueita ympäröivät talousmetsät jätettäisiin rauhaan. Siten nykyiset vanhojen metsien suojelukohteet aikaa myöten aidosti kytkeytyisivät toisiinsa, jolloin eliölajien liikkuminen ja levittäytyminen olisi käytännössä mahdollista.
Raidankeuhkojäkälä kuuluu vanhan metsän lajistoon.
Vaikka valtion metsien hakkuista luopuminen näin laajalta alueelta herättäisi nyt kauhistusta, matkailusta saatavat rahavirrat voisivat aikaa myöten kompensoida tulonmenetykset. Aivan kuten Koilliskairan metsien hakkaamisesta saatu hyöty olisi ollut lyhytaikainen verrattuna siihen, mitä UKK-puiston perustaminen on alueelle tuonut.
Tästä Ylä-Karjalan ja eteläisen Kainuun vyöhykkeestä voisi tulevaisuudessa kehittyä vastaava Suomen itäinen erämaa, joka tarjoaisi myös Etelä- ja Keski-Suomen asukkaille varteenotettavan retkeilyvaihtoehdon. Aina ei olisi pakko lähteä Lappiin, jos haluaisi tehdä pitkiä vaelluksia.
Jonkerinsalon metsää.
Alue on kuitenkin arvokas ennen kaikkea luontonsa vuoksi. Ylä-Karjalan ja eteläisen Kainuun metsissä on vielä selvästi eteläistä rehevyyttä ja monimuotoisuutta, joten monille metsälajien populaatioille tällainen suojeluvyöhyke olisi todellinen pelastus. Kaiken lisäksi Venäjän metsät ovat sen verran lähellä, että ne ovat ylläpitäneet rikasta lajistoa. Kun suojeluvyöhyke jatkuisi valtakunnan rajalle saakka, lajiston leviäminen turvattaisiin jatkossakin.
Koko tämä Nurmeksen-Sotkamon-Kuhmon seutu on tavattoman vaihteleva: metsien, kallioiden ja rotkolaaksojen, järvien, jokien ja lampien, soiden ja harjujen muodostama mosaiikki. Alueella onkin tavallista runsaammin vanhojen metsien suojelukohteita. Hiidenportin kansallispuiston ja Teeri-Lososuon suojelualueen lisäksi Naturaan kuuluvia arvokkaita metsäalueita ovat esimerkiksi Jonkerinsalo, Louhivaara, Honkavaara ja Kieverrysjärvet, jotka omina saarekkeinaan ulottuvat itärajalle saakka. Nurmeksen puolella sijaitsevat Mujejärven ohella esimerkiksi Paistinvaara ja Välikankaan alueen metsät.
Kuhmon Ristivaaran suojelualueen rehevyyttä.
Valitettavasti Peurajärven virkistysalue, joka sijaitsee Hiidenportin kansallispuiston ja Mujejärven suojelualueen välissä, on jäänyt pääosin metsätalouden käyttöön. Peurajärvellä on kauniita lampia ja harjumänniköitä – oikeastaan kyse on pitkästä harjuselänteestä, joka alkaa jo Hiidenportin pohjoispuolelta Sotkamosta. Tämä alue olisikin omiaan suojeluvyöhykkeeseen liitettäväksi.
Nurmeksen Peurajärven virkistysalueelta.
Hiidenportin kansallispuiston rajaus on paikoin kuin viivoittimella vedetty, ja esimerkiksi eteläpuolella sijaitsevasta Syrjäjärvestä puolet jää puiston ulkopuolelle. Kokonaan ulkopuolelle jää kaunis ja tunnelmaltaan erämainen Autiojärvi, jonka rannalla ei ole yhtään mökkiä.
Suurin osa koko tästä Ylä-Karjalan-Etelä-Kainuun vyöhykkeestä on valtion maata, ja asutusta on niukasti. Siten laajan yhtenäisen suojelualueen suunnitteleminen ei olisi niin toivottoman vaikeaa kuin se yksityismaiden pilkkomalla alueella on.
Mitä jos kerrankin suojeltaisiin myös napapiirin eteläpuolelta iso kokonaisuus? Jos kerrankin hellitettäisiin ahnaasta kitsastelusta ja tehtäisiin uuden ajan suojelualue? Nyt suojellut metsät ovat saarekkeina siellä täällä ja niitä ympäröivät laajat taimikot ja hakkuuaukot. Mutta mitä jos talousmetsät jätettäisiin kehittymään luontaisesti – niiltä ei perattaisi lehtipuita kuten nyt tehdään – ja ojitettuja soita ennallistettaisiin tai ainakin niiden annettaisiin kasvaa umpeen? Olisi kiehtovaa nähdä, miten aikoinaan kovassa talouskäytössä ollut luonto alkaisi elpyä. Tutkimukselle näin laaja kohde tarjoaisi loputtomasti seurattavaa.
Hiidenportin kansallispuiston Porttijoki.
Kieltämättä ajatus tuntuu utopistiselta. Toistaiseksi hallitus ei ole kiinnostunut suojelemaan edes niitä valtion luonnonmetsien rippeitä, joita vapaaehtoiset ovat kartoittaneet ja joista on löytynyt runsaasti uhanalaisia lajeja. On tietysti turha kuvitella, että suojeltaisiin tällainen ”tulevaisuuden erämaa-alue”, jonka täyttä merkitystä emme itse pääsisi näkemään.
Teerisuo-Lososuo.
Yhä edelleen toimintaa määrittää nyt heti saatava raha. Suomen metsäasioissa mennäänkin selluteollisuuden ehdoilla. Mutta verrattuna vuoteen 2012, jolloin Ylä-Karjalan kansallispuistohanke torjuttiin, yleinen ilmapiiri on muuttunut. Tuolloin ei vielä puhuttu lajikadosta ja luonnon monimuotoisuudesta yhtä lailla kuin nyt. On alettu nähdä luonnon tilan nopea heikentyminen, ja toisaalta luonnon virkistyskäyttö on valtavasti lisääntynyt. Tästä havahtumisesta huolimatta poliittinen päätöksenteko laahaa surkealla tavalla, ikään kuin ei kuitenkaan ymmärrettäisi, miten vakavista asioista luontokadossa on kysymys.
Nyt myös EU on patistelemassa jäsenmaitaan käytännön toimiin heikentyneen luonnontilan korjaamiseksi. Suomella olisi mahdollisuus toteuttaa näitä tavoitteita erittäin tehokkaasti valtion omilla mailla. Kaikki valtion arvometsät tulisi kiireesti suojella – sitä toivoo myös enemmistö kansalaisista – mutta olisi myös laajemmin pohdittava Metsähallituksen toimintaa.
Vanhojen metsien suojelualuetta Kuhmon Honkavaaralla.
”Suomessa vallitseva hyvin intensiivinen puuntuotannon tapa merkitsee, että jopa kolmannes metsämaasta tulisi rajata talouskäytön ulkopuolelle, jos halutaan saavuttaa metsätalouden luontoperustainen kestävyys”, toteaa soveltavan ekologian professori Mikko Mönkkönen MustRead Akatemian artikkelissa 8.9. 2021. Hän kirjoittaa laajasta maisematason suunnittelusta ja tekee myös ehdotuksen: ”Mitä jos aloittaisimme kuuntelemalla kansalaisten suurta enemmistöä ja luopuisimme avohakkuista yhteisissä, valtion omistamissa metsissä?”
Jos edellä esitetyllä Ylä-Karjala-Kainuu -vyöhykkeellä täydellinen suojelu tuntuisi ylipääsemättömältä, voisi siellä paikoin harjoittaa jatkuvan kasvatuksen metsätaloutta, sekametsien kasvatusta ja muuta aidosti nykyistä luonnonmukaisempaa puuntuotantoa (jota esimerkiksi Metsähallituksen nyt esittämät ”pienaukkohakkuut” eivät edusta – ne kun ovat vain hiukan tavanomaista pienempiä avohakkuita).
”Kokonaiskestävyyteen tähtäävä metsäpolitiikka tunnistaa ja tunnustaa sen, että kestävä hyvinvointi perustuu luonnon hyvinvoinnille”, kirjoittaa Mönkkönen ja jatkaa: ”Kestävää on vain sellainen metsien käyttö, joka pysäyttää luontokadon ja turvaa elonkirjon säilymisen tulevaisuuteen.”
Loppusyksyä Nurmeksen Paistinvaaran suojelualueella.
Jos palataan vielä Ylä-Karjalan-Kainuun vyöhykkeeseen, kannattaa muistaa, että 1960–luvulla Metsähallituksen mailla aloitettiin ns. Nurmes-projekti, jossa harjoitettiin tehokkainta mahdollista metsätaloutta. Tehokasta se oli siinä mielessä, että tehtiin laajoja avohakkuita ja käytettiin raskasta tekniikkaa. Lentolannoituksia, vesakkomyrkkyjä, koneellista maanmuokkausta, soiden ojituksia. Tehokkuus oli silti kyseenalainen, sillä myös kulut olivat suuret.
Vanhasta Suomen Luonnosta löytyy aiheesta kertova mielenkiintoinen artikkeli. Se on julkaistu vuonna 1985 ja kirjoittaja on Ismo Tuormaa.
Miksi Nurmes-projektin tuloksista vaietaan? artikkelin otsikossa kysytään. ”Koko valtaisa, nykykoossaan yli 160 000 hehtaarin suuruinen hanke aiheuttaa metsähallinnossa nyt lähinnä kiusaantunutta hiljaisuutta”, Tuormaa toteaa. Hän oli tutkinut edellisenä vuonna julkaistuja raportteja, joissa tarkasteltiin projektin taloudellisia hyötyjä sekä koealueille tehtyjen metsänkäsittelytoimien vesistövaikutuksia.
Metsäntutkimuslaitoksen tutkijan Yrjö Sevolan laskelmien mukaan näin voimaperäinen puuntuotanto ei ollut suurten kulujen vuoksi taloudellisesti kannattavaa. Lisäksi avohakkuut ja koneiden mylläämät urat aiheuttivat huomattavia vesistöhaittoja. Artikkelissa Pohjois-Karjalan vesipiirin limnologi Marketta Ahtiainen valottaa fosforin ja typen hurjia ravinnehuuhtoutumia.
Metsälajiston kärsimiä vahinkoja ei edes tutkittu. Yhtenä pikku yksityiskohtana kyllä tiedetään, että vanhoja haapoja, noita luonnolle erityisen arvokkaita puita, hävitettiin systemaattisesti kaulaamalla ja myrkyttämällä.
Kuva on 1990-luvulta, jolloin Metsähallituksen Nurmeksen hoitoalueella vielä kaulattiin haapoja.
Nurmes-projektista vaiettiin tietysti siksi, ettei tästä puuntuotannon ”tehostamisesta” ollut tarkoituskaan luopua vaan päinvastoin laajentaa se koko maan käsittäväksi strategiaksi.
Kun ajatellaan, miten järjestelmällisesti Nurmes-projekti ja koko Suomen laajuudessa harjoitettu samantyyppinen ”tehokas” metsätaloustoiminta ovat vuosikymmenten saatossa luontoa vaurioittaneet, olisi oikeus ja kohtuus, että nyt aloitettaisiin uusi projekti, jonka tavoitteena olisi luonnon elpyminen. Ylä-Karjalasta ja Etelä-Kainuusta itärajalle saakka ulottuva suojeluvyöhyke tarjoaisi yhden tällaisen mahdollisuuden. Ehkäpä olisi vielä jonkinlaista symboliarvoa sillä, että tämä suojeluvyöhyke ainakin osaltaan ulottuisi juuri Nurmes-projektin alueelle.
