Uusin selvitys Suomen eliölajiston uhanalaistumisesta kertoo ankean totuuden. Se kertoo ankean totuuden myös ihmisten asenteista. Luonnon monimuotoisuuden hupeneminen ei kiinnosta – tai kiinnostaa vähiten juuri niitä ihmisiä, joilla olisi siihen eniten mahdollisuus vaikuttaa. Eihän tilanne muuten näin surkea olisi.
Lajien uhanalaistumiseen ovat vaikuttaneet merkittävimmin metsäelinympäristöjen muutokset, todetaan Ympäristöministeriön nettisivulla. Syiksi luetellaan metsien uudistamis- ja hoitotoimet, vanhojen metsien ja kookkaiden puiden sekä lahopuun väheneminen.
Kuvaava esimerkki on hömötiainen, joka oli jo aiemminkin uhanalainen, mutta jonka luokitusta jouduttiin nyt nostamaan vaarantuneesta erittäin uhanalaiseksi.
Keinot tilanteen korjaamiseksi tiedetään. Vanhat, luonnoltaan arvokkaat metsät olisi kiireesti suojeltava, sillä niistä on lajistolle apua NYT eikä sadan vuoden päästä. Kaikki valtion arvokkaat vanhat metsät olisi rauhoitettava heti, ja yksityismetsien suojeluun varattavat määrärahat olisi moninkertaistettava.
Mutta myös metsien käsittelyn tulisi muuttua, totta kai, koska tähänastinen toiminta on ollut luonnolle tuhoisaa.
Mitä metsätalousväki sitten tarjoaa?
Se puhuu säästöpuista ja tekopökkelöistä…
Siis että tästä aiheesta yhä vielä puhutaan. PUHUTAAN. YHÄ VIELÄ. Kun siitä on puhuttu jo vuosikymmeniä. Ja silti lahopuun määrä on koko ajan vain joko vähentynyt tai eteläisessä Suomessa muutaman seipään verran lisääntynyt… Käytännössä mitään hyödyllistä ei ole saatu aikaan, kuten ekologian professori Janne Kotiaho Ylen Uutisissa toteaa.
Syykin on päivänselvä: metsästä revittävistä rahasummista ei luonnon hyväksi haluta tinkiä senttiäkään. Rahasta on kysymys. Ei tarvitse kuin katsoa jonkun hakkuuaukon laidalla niitä paljon puhuttuja säästöpuita. Pystyynkuivanut kuusi, rypäs riukumaisia koivuja, jokunen haapa tai raita, mahdollisesti kaksihaarainen tai muuten vänkkyräinen mänty. Kaikki puita, joista ei oikein euroja irtoa.
Niin, ja ne haavat, eihän niitäkään kaikkia malteta jättää, luonnolle aivan erityisen arvokkaita puita, sillä ne kyörätään energiapuuksi, saahan niistäkin sentään muutaman sentin! (Katsokaa tästä Greenpeacen metsäblogista, mitä löytyi kolmen suuren hakkeen toimittajan energiapuuterminaaleista noin tunnin ajomatkan päästä Helsingistä; kuvissa näkyy mm. valtavat pinot haapoja sekä kaikenlaista lahopuuta…)
Metsäsektori ja lähes kaikki puolueet ovat ajamassa hakkuiden massiivista lisäämistä, vaikka jo paljon pienemmätkin hakkuumäärät ovat ajaneet sadat metsälajit ahdinkoon. Siis mikä ihmeen hokkuspokkustemppu nyt pelastaisi uhanalaiset metsälajit, jos niille jää metsiä entistä vähemmän?
Uskooko joku todella, että riittää, kun avohakkuissa myllerretyille tantereille jätetään muutamia rankoja ja pökkelöitä? Kestää noin 70 vuotta, ennen kuin säästöpuiden ympärillä on suojaava metsä. Tai OLISI suojaava metsä, ellei koko puustoa hakattaisi taas jo noin 60 vuoden kuluttua. Metsän kiertoahan on koko ajan vain lyhennettävä, jotta sellutehtaat saavat raaka-aineensa.
Eivät hömötiaiset, liito-oravat tai muutkaan metsälajit ole avomaiden riukulajeja eivätkä edes taimikkolajeja, vaan metsälajeja. Metsälajien syöksykierre johtuu yksinkertaisesti siitä, että tämän maan metsissä on niin vähän kunnon puuta. On liian vähän järeitä puita ja vielä vähemmän järeätä lahopuuta.
Eikä kunnon puuta ole tarkoitus jättää metsiin jatkossakaan. Ei tavanomaisissa hakkuissa tukkipuita jätetä ”vain” luonnon iloksi, ei tietenkään, metsästä otetaan rahat pois.
Hyvä on, totta kai metsäfirmat nylkevät maat ja mannut siekailematta, firmojen tarkoitus on tehdä voittoa eikä muusta väliä. On kuitenkin vaikea hyväksyä sitä, että valtio syytää näille muhkeita voittoja tahkoville firmoille – esimerkiksi UPM:lle – valtavia summia yritystukina, kun toisaalta määrärahat metsien suojeluun jäävät surkean alimitoitetuiksi.
Vaikea on hymistellä tavallistakaan metsänomistajaa. Se paljon puhuttu ”suomalainen metsäsuhde” – ei siinä ole muuta ”pyhää” kuin yksityisomistus ja pankkitili.
Toki Suomessa on ihmisiä, joille metsäluonto on tärkeä ja jotka surevat sen köyhtymistä, mutta metsänomistajissa sellaisia näyttää olevan valitettavan vähän. Se, että avohakkuumalli yhä edelleen miellyttää valtaosaa metsänomistajista, kertoo lähinnä hartaasta rahasuhteesta. Taustalla häilyy ajatus, että metsää ei voi jättää hakkaamatta, koska se on kuin vetäisi rahaa vessasta alas. Siinä sitten silmät räpsytellen puhutaan yleviä metsän ”hoitamisen” välttämättömyydestä, ikään kuin metsäluonto ”terveenä” pysyäkseen tarvitsisi monitoimikoneen myllerryksiä.
No, jos joku hentomieli ei raaski metsäänsä hakata, vaan haluaakin suojella sen, siitä on saatava korvaus. Ja jos valtiolta ei siihen rahaa heru, niin oi oi, tuleepa tenkkapoo…
Nykyään kun on kaikenlaisia joukkoliikkeitä, toivoisi, että syntyisi jonkinlainen metsänomistajien metoo-liike. Siinä mielessä, että yksi ja toinen metsänomistaja ilmoittaisi, että minä myös säästän metsäni hakkuilta, tai osan metsästäni, vaikka kolmasosan, ilman mitään korvausvaatimuksia, ihan vain luonnon hyväksi.
Tai jos jätettäisiin se vain-sana pois… Sillä ei kai metsäluonto ole kuitenkaan mikään vain?
Eihän metsiensuojelussa ole kyse viherpiipertäjistä, ei ärsyttävien vouhottajaihmisten vaatimuksista, vaan metsässä elävistä eläimistä, sienistä ja kasveista. Niiden elinehdoista on kysymys. Emmekö voisi ajatella, että kun me jokainen hyödynnämme ja käytämme luontoa, olemme luonnolle myös velkaa.
Jos ihminen suojelee metsänsä, tai edes kolmasosan metsästään, hänen ei pitäisi ajatella sitä jonakin kompensoitavana haittana, vaan vastavuoroisuutena luonnolle. Rahasta nauttimisen sijaan voisi iloita siitä ajatuksesta, että on voinut helpottaa metsäluonnon ahdinkoa.
Ja tietysti, pitääkö edes sanoa, hakkuista luopuessaan osallistuu myös ilmastonmuutoksen hillitsemiseen. Olisikohan siinä yksi tehokkaimpia keinoja hyvittää omia päästöjään?
Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlintaan kuului kampanja, jossa yksityisten ihmisten suojeluun lahjoittamista metsähehtaareista valtio antoi vielä oman lisänsä. Hyvä kampanja ja kiitos ja kunnia kaikille lahjoittajille, mutta kyseessä oli vain vuoden tempaus, joka ei vielä raskaasti hyödynnettyä metsäluontoa pelasta. Tarvittaisiin paljon laajempaa liikehdintää.
Miten olisi metsäomistajien keskuuteen leviävä, vaikkapa metsänvuoro-niminen kampanja? Ilmoittautuuko kukaan?
Ainakin oma muutaman hehtaarin palstamme on metsänvuoron piirissä – sinne eivät metsäkoneet taatusti tule!
Luonnonsuojelua valtion talousmetsässä; etualalla ns. tekopökkelö.