Vuosi sitten marraskuun ensimmäisenä päivänä, kirjoitin blogitekstin, joka alkoi seuraavasti:

”Aina kun sinulla on vapaa-aikaa, nosta kytkintä”, totesi mummuni tänä syksynä. Mummuni, jonka moottoripyörä oli jo vuosia sitten vaihtunut hillitympään kaksipyöräiseen. Yhtä lailla kuin minä olin alkanut noudattamaan hänen neuvoaan jo vuosia ennen kuin kävimme tämän keskustelun. Vaaleaseinäisen kaksion vankina hän tuntui elävän matkakertomuksista, joita minulla oli aina käydessäni jaettavana.

Tänä vuonna, syyskuun puolivälissä, sain lähteä haaveilemalleni vaellukselle. Mummuni jälleen myötäeli suunnitelmissani, tosin sairaalasta käsin. Puhuin hänen kanssaan kaksi päivää ennen lähtöä ja lupasin, että soitan hänelle vielä kerran ennen kuin kastamme jalat ensimmäisen vaelluspäivän joen ylityksellä.

Nostimme keskiviikkoaamuna ystäväni kanssa kytkintä ja lähdimme ajamaan kohti Urho Kekkosen kansallispuistoa. Olin muutaman vuoden ajan etäältä seurannut kansallispuistosta otettuja valokuvia ja kuullut ystäviltäni vaelluskokemuksia. Tiesin että olimme parhaan ruskan osalta hieman myöhässä, mutta se mitä ensi sijassa halusin kokea, oli Itä-Lapin erämaa.

Kolmentoista tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme risteykseen, joka ohjasi meidät kansallispuiston syvyyteen vievälle hiekkatielle. Ymmärsin nopeasti, että puhelinkuuluvuudet eivät enää pitkään meitä palvele, ja ehdin juuri soittamaan äidilleni ennen kuin yhteydet katosivat. Pyysin häntä soittamaan mummolleni seuraavana päivänä ja kertomaan, että en ehdi itse enää hänelle kertomaan perillepääsystä ja vaelluksen alkamisesta.

Meidän matkamme oli upea, rikkaampi kuin osasimme kuvitella. Aurinkoa, kaatosadetta, myrskytuulta, kesän tuntua, aamupakkasta, uusia ystävyyksiä, juhlantuntua, hiljaisuutta, tiheää metsää ja aapoja tunturilakeja, häikäiseviä värejä maassa ja taivaalla.

Sunnuntaina iltapäivänä sain kuuluvuudet takaisin ja soitin kotiin.

”Krista. Mummu nukkui pois kaksi tuntia sitten.”

Pienelle linnulle

Viimeisenä yhteisenä aamuna kun sinua katselin istumassa kotonasi sänkysi reunalla, sanoit, miten niin paljon haluaisit yhä kulkea meidän mukana ja miten pahalta se tuntuu kun et enää pysty. Itkettiin ja vastasin hiljaa, että sinä olet kyllä ollut enemmän mukana kuin olisimme ikinä voineet toivoa. Miten en siinäkään hetkessä osannut enempää sanoa ääneen, vaikka niitä sanoja tulee nyt vuolaasti ulos itkun muodossa.

Olet siskosi kanssa ollut minulle aina läheisin oman perheeni rinnalla. Vesirokkoon sairastuttuani pidit kättä ihollani, kohdalla, joka kulloinkin kutitti. Ehkä joku minussa, tuolloin muutaman vuoden iässä, ymmärsi ja luotti että sinä tulet muitakin elämän kipukohtia niin monesti huojentamaan pelkällä olemassaolollasi.

Halusit mukaani telinevoimistelukilpailuihin, vaikka minua hieman hävettikin kuljettaa mummua yhteiskuljetuksissa, muiden joukkuetovereiden saapuessa yksin. Vanhennuttuani elit mukana aina kertomuksissa, joita jaoin matkoilta ja niiden jälkeen. Sanoit ”kytkin pohjaan, juuri niin kuin olet aina tehnyt”. Ei ollut hetkeä, ettet olisi ollut kiinnostunut siitä kuka olen ja missä kuljen.

Olen pahoillani, että en pystynyt soittamaan sinulle enää ensimmäisenä vaelluspäivänäni. Ja olen pahoillani, että en ehtinyt kertoa sinulle, miten olin päässyt takaisin puhelinkuuluvuuksien pariin ehjänä, yhtä upeaa matkaa rikkaampana. En tahtonut, että sinua enää sattuu, mutta en ymmärtänyt sinun nukkuvan pois ihan vielä. Olisinpa saanut pitää sinua sinä hetkenä kädestä.

Jäljelle jäi ikävä. Ja valtava oppimäärä siitä, miten ihmisiä rakastetaan, miten rakentaa koti, jossa on vieraille aina aikaa ja ruokaa tarjolla. Lupaan tehdä parhaani, että olisin parempi, että osaisin rakastaa paremmin, koska sinä olit minulle valtava esikuva siinä. Kiitos, että olit elämässäni, rakas mummu.

Saikku 1937–2020

krista ylinenkrista ylinen photographyodotuspelätty puheluurho kekkosen kansallispuistovuosi(a) pohjoisessa

Hyvän mielen joululahja!

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus ja luonnon hyvää tekevä vaikutus. Tilaamalla tuet luonnonsuojelutyötä.