Teksti: Martti Hario

Julkaistu Suomen Luonnossa 6/1974 (s. 293–301)

Talviruokinnalla pyritään antamaan kotkille terveellistä ruokaa ”vastalääkkeenä” niihin kertyneille ympäristömyrkyille. Kuolleina löydetyistä merikotkista ja kuoriutumattomista munistahan on löydetty suuria myrkkymääriä. Ravintoketjun yläpäässä olevien suurten petolintujen lisääntyminen on heikentynyt torjuntamyrkkyjen käytön lisääntyessä.

Saasteettomalla ravinnolla voidaan estää kotkia saamasta lisää ympäristömyrkkyjä. Runsas talviravinto pitää ne myös hyvässä kunnossa kevättalvella pesimä-kauden alkaessa. Toinen tavoite on ehkäistä nuorten kotkien vaeltaminen etelämmäksi, missä niitä usein ammutaan. Helppo ruoansaanti saa ne pysymään turvallisemmilla alueilla

Itämeren merikotkia on ruokittu talvesta 1969/70 lähtien. Silloin Ruotsissa luotiin ensimmäinen laaja talviruokintaverkosto. Meillä järjestelmällinen ruokinta alkoi talvella 1971/72. Kahtena ensimmäisenä talvena toiminta oli resurssien pienuuden takia kuitenkin riittämätöntä. Verkostokin kattoi vain osan merikotkan asuma-alueista. Maailman Luonnon Säätiön Suomen Rahaston merikotkatyöryhmän järjestettyä viime talvena laajamittaisen ruokinnan kaikilla merikotka-alueillamme päästiin lopulta tyydyttäviin tuloksiin (Suomen Luonto 2/74, s. 105). Kuluva talvi on siis neljäs järjestelmällisen ruokinnan kausi. Tavoitteena on kaikkien vanhojen merikotkaparien saaminen ruokinnan piiriin.

SIKALASTA LUONTOON
Kotkia ruokitaan rahtaamalla niiden elinalueille keinotekoisia haaskoja. Lihaa kuluu runsaasti, ja sitä on aika ajoin lisättävä.

Talviruokinnalla on kaksi ”luontaisetua”. Ensinnäkin kotkien saaminen keinohaaskalle on hyvin helppoa. Kotkathan ovat paljolti haaskalintuja. Komeasta ulkonäöstään huolimatta merikotka on huono metsästäjä. Talvisin se elää usein pitkiä aikoja haaskojen varassa. Toinen etu on se, että ihmisen karjatalous jättää jatkuvasti jälkeensä tonnikaupalla hyvää lihatavaraa, jota ei käytetä mihinkään. Esim. ”itsestään” kuolleita sikoja ei lain mukaan saa käyttää ihmisravinnoksi, van ne on kuopattava maahan. Sikalat luovuttavat mielellään ruhot pois säästyäkseen kuoppaamisen vaivalta — kotkien talviruokinnan ollessa kysymyksessä puhtaasta mielenkiinnostakin. Näin saadaan paljon hyvää saasteetonta lihaa, joka ei maksa penniäkään.

Suomen Luonto 6/1974. Kuva Seppo Keränen.

Kuva Seppo Keränen

Sitten tarvitaan vain yhdistävä pelinappula — kotkien talviruokkija. Hän siirtää lihan kotkien ulottuville.
Periaate on siis yksinkertainen. Käytännössä kotkien talviruokinta on kuitenkin puoli vuotta kestävä sotkuinen urakka, jossa lihan rahtaaminen talviseen kotkamaastoon aiheuttaa monenlaisia tylyjä ongelmia.

AUTOLLA,VENEELLÄ, AHKIOLLA …
Merikotkille on vietävä useita lihatonneja mantereelta saaristoon. Käytännössä työ on autolla ajoa, ja valtaosa työajasta kuluu maantiellä (itse olen kolmen viimeksi kuluneen talven aikana ajanut ruokintamatkoilla yhteensä 24 392 km). Sikojen lopullinen rahtaaminen ruokintapaikalle ahkio- tai venekyydillä on sen rinnalla vain pieni vaiva ja se käykin oikeastaan vaihtelusta.

Suomen talvi ei suosi autoilua (sinänsä hieno juttu). Lauha talvi on rannikolla sumuinen, kostea ja lokainen: lumi tulee nenäliinan kokoisina läntteinä, liimautuu tuulilasiin ja heikentää valojen tehoa. Myrskyävässä sivutuulessa kapeata ja jäistä saaristotietä rullaava täydessä lastissa oleva sika-auto on jokseenkin työläs ajettava. Autolta vaaditaan paljon, jotta se parin pakollisen ojaanajon lisäksi selviytyisi talvi-sään koettelemuksista, kuljettaisi lastinsa perille ja aiheuttaisi mahdollisimman vähän kustannuksia. Auton siisteydestä ei saa kantaa liiaksi huolta. Jokaisen sika-ajon jälkeen olisi toivotonta puhdistaa tavaratila verestä ja pahanhajuisesta loasta, jonka peitossa karsinaan kuolleet siat aina ovat. Vuokrattujen tai lainattujen autojen käyttö on siten vihon viimeistä puuhaa. Yhden tai kahden haaskan ylläpitämiseen riittää vielä tavallinen henkilöauto. Varsinainen kotkaruokkijan sika-auto on kuitenkin tilava pakettiauto, joka kestää, kestää, kestää…

Venekuljetukset ovat toinen tärkeä kuljetusmuoto. Nykyinen ruokintaorganisaatio perustuu suurimmaksi osaksi merivartiostojen rautaveneiden apuun. Kaikilla haaskoilla sitä ei kuitenkaan ole saatavilla. Haaskapaikan valinta riippuu usein viime kädessä siitä, löytyykö henkilöä, joka antaa apua omalla veneellään. Paikallisen väestön suhtautumisesta minulla on pelkästään myönteisiä kokemuksia: kannattaa luottavaisesti kääntyä ihmisten puoleen.

Merikotka on maamme linnuista suurin ja sillä on komea nokka. Mutta saalistajana se on kehno eikä sen nokka kelpaa edes sianraadon aukaisemiseen. Muonamiehen on autettava kirveellä. Kuva Jouko Högmander.

Merikotka on maamme linnuista suurin ja sillä on komea nokka. Mutta saalistajana se on kehno eikä sen nokka kelpaa edes sianraadon aukaisemiseen. Muonamiehen on autettava kirveellä. Kuva Jouko Högmander.

SIKOJEN PITÄISI KUOLLA VIIKONLOPPUISIN
Parasta haaskamateriaalia ovat sianruhot: sikahan on juuri lihantuotantoon jalostettu eläin. Kuollut sika on kuin kädensijoilla (korvat, sorkat, saparo) varustettu lihapakkaus, joita on eri kokoisia erilaisiin tarkoituksiin.
Teurasjätteet eivät ole yhtä hyviä, sillä ne ovat kevyttä ja irtonaista tavaraa, jota kettujen ja korppien on helppo kantaa pois. Lisäksi niistä on usein maksettava minkinrehun hinta.

Sika kuolee degeneraatioon, liikalihavuuteen, porsimiseen, suolisolmuun ja sikaruusuun. Sen liha on aina myrkytöntä, sillä korkea jalostusaste edellyttää lihan laadun jatkuvaa tarkkailua.

Suurhaaskan pitäjän kannattaa pyrkiä yhteistyöhön suurten sikaloiden kanssa. Lihaa täytyy jatkuvasti olla saatavilla ja sitä menee paljon. Kolmen viime talven aikana olen rahdannut kotkahaaskoille yhteensä 15 tonnia kuolleita sikoja. Siihen on tarvittu kiinteätä ja molemminpuoliseen luottamukseen perustuvaa yhteistyötä sikaloiden kanssa. Paras menetelmä on ”jatkuva suhde” eli lupaus hakea pois kaikki talven mittaan kuolevat siat, sekä arvokkaat hyvälihaiset emakot että laihat, haaskamateriaalina kehnot porsaat ja sikiötkin. Lupauksen täyttämiseksi on viikottain otettava yhteyttä sikalaan. Kuolleet ruhot pannaan mielellään syrjään, jos tiedetään, että ne varmasti noudatetaan.

Sikaloiden tappiot ovat kausiluontoisia. Toisinaan sikoja kuolee tolkuttoman paljon, toisinaan menee pitkiä aikoja sikalanhoitajan iloisesti ilmoittaessa, ettei taaskaan kannata tulla. Ruokkijan kannalta olisi parempi, jos siat kuolisivat säännöllisesti viikonloppuisin. Ruokinnan jatkumiseksi kannattaa pitää yhteyttä samanaikaisesti useampaan sikalaan.

Merikotkien ruokinta alkaa ilmeisesti tuottaa tuloksia. Viime kesänä saaristojemme merikotkat kasvattivat yhteensä yhdeksän poikasta eli yhtä paljon kuin kahtena edellisenä vuonna yhteensä. Kuva Seppo Keränen.

Merikotkien ruokinta alkaa ilmeisesti tuottaa tuloksia. Viime kesänä saaristojemme merikotkat kasvattivat yhteensä yhdeksän poikasta eli yhtä paljon kuin kahtena edellisenä vuonna yhteensä. Kuva Seppo Keränen.

RUOKINTAPAIKAN VALINTA
Onnistuneen ruokintapaikan löytyminen riippuu kokemuksesta ja paljolti onnesta. On paikkoja, jotka kartalla näyttävät ihanteellisilta, mutta joissa ruokinta vetää vesiperän — eikä ainoastaan kuvaannollisessa mielessä. Useimmiten syynä ovat nimittäin kelirikon tuottamat kohtuuttomat kuljetusvaikeudet. Maanomistajaa saattaa ruveta arveluttamaan haisevien raatojen ja luurankojen ilmestyminen, koska hän oletti ruokinnan olevan ”siistimpää” puuhaa. Vanhakantainen ”riistanhoitaja” saattaa julistaa jyrkän kielteisen kantansa ruokintaan. Paikka saattaa muuttua rauhattomaksi. Tai sitten se ei jostain kummallisesta syystä vain ”toimi”, ja ruokinta joudutaan lopettamaan.

Seuraavat periaatteet kannattaa kuitenkin ottaa huomioon:

1.Ruokinta on kannattavinta vanhoilla reviireillä ja alueilla, joilla merikotkia esiintyy säännöllisesti muuttoaikoina.

2.Kuljetusyhteyksien on säilyttävä katkottomina läpi talven.
Ihanteellisia rantaan päättyviä metsäautoteitä ei ehkä auratakaan talvella. Mikäli venekuljetukset perustuvat merivartijoiden apuun, siat vaihtuvat veneeseen kätevästi jonkin TVL:n auraaman saariston runkotien lauttalaiturilla. Muuten ruokkija joutuu toimimaan oman neuvokkuutensa varassa. Oikulliset kelirikkokaudet pätkivät ruokinta-kautta: vene ei pysty jäähän, jää ei kanna ihmistä tai syrjäiset yksityistiet ovat kuran ja lumisohjon takia ajokelvottomia. Säätilan vaihteluita on pidettävä silmällä: tänään pääsee haaskalle, huomenna ei ja ylihuomenna taas pääsee. Kaksi viimeistä talvea olivat todellisia koettelemuksia merikotkan ruokkijoille. Poissa tuntuvat olevan ne ajat, jolloin kirkkaassa pakkassäässä vedettiin siat ahkiolla uloimmille meren-luodoille asti, tai parhaassa tapauksessa sinne ajettiin autolla.

3.    Paikan on oltava rauhallinen. Ulkosaaristossakin on alueita, joilla liikkuu väkeä yhtä useasti tai useamminkin kuin näennäisen kansoitetussa sisäsaaristossa, jossa kesämökkihälinä rajoittuu kuitenkin kesäaikaan. Eräs parhaista paikoistani sijaitsee sisimmässä saaristossa ja melkein saaristolaistilan pihapiirissä. Noin 250 m:n päässä olevan talon ikkunoista on esteetön näkyvyys. Viime talvena haaskalla vieraili säännöllisesti kaksi merikotkaa ja kolme maakotkaa. Ne ruokailivat rauhallisesti haaskalla, vaikka ihmiset liikuskelivat ulkona normaaleissa askareissaan täysin näkyvillä.

4. Ruokinnalle on hankittava maanomistajan lupa. Useimmiten se järjestyy kitkattomasti. Jonkin rantakaistaleen oikeata omistajaa saa usein kysellä turhaan. Apua joutuu hakemaan maanmittauskonttoreilta ja tuomiokunnilta. Se edellyttää pientä vaivannäköä, mutta on välttämätöntä. Ruokintaan ei missään tapauksessa pidä ryhtyä ilman maanomistajan suostumusta.

ITSE HAASKA
Työn mielenkiintoisin vaihe on haaskan perustaminen. Kotka-haaskalta pitää olla näkyvyyttä useampaan suuntaan, mutta se voi silti sijaita lähellä metsänreunaa. Aivan puuttomaan ulkosaaristoon on turha mennä. Merikotka viihtyy parhaiten haaskoilla, joilta on välitön näköyhteys suojaisiin suuriin metsäsaariin. Omista ruokintapaikoistani kaksitoista on sijainnut metsäisessä saaristossa ja neljä karussa, lähes puuttomassa ulkosaaristossa. Viimeksimaimtuista ei millään ole havaittu merikotkia (tosin havainnointikin on siellä aina vähäisempää). — Haaska on parasta sijoittaa kallionyppylälle ympäröivää puustoa ja pensaikkoa korkeammalle. Kotkilla on tälläiselta paikalta hyvä näkyvyys ympäristöönsä, eikä haaska peity tuiskuvaan lumeen. Myrskyävä aallokko ei myöskään saa ulottua siihen.

Haaskaa ei aina päästäkään täydentämään säännöllisen aikataulun mukaan. Silloin edellisellä kerralla jäänyt ylijäämä on tarpeen. Varsinkin alkutalvella haaskalle muuttomatkaltaan pysähtyneet kotkat lähtevät herkästi jatkamaan matkaansa ravinnon loppuessa. Vanhat paikallaan pysyvät merikotkat sen sijaan jäävät alueelleen, vaikka haaska välillä tyhjentyisikin.

Ihanteelliselle ruokintapaikalle on hyvät kulkuyhteydet, ja siellä ruokailevilla kotkilla on näköpiirissään turvallisennäköisiä metsiä. Kuva Jouko Högmander

Ihanteelliselle ruokintapaikalle on hyvät kulkuyhteydet, ja siellä ruokailevilla kotkilla on näköpiirissään turvallisennäköisiä metsiä. Kuva Jouko Högmander.

Tehokkain haaskan kuluttaja on korppipari. Saaristossa niitä onneksi liikkuu vähemmän kuin sisämaassa tai rannikolla. Kaikilla merikotkahaaskoillani korppeja on näkynyt vähän; enimmilläänkin vain 30 lintua, useilla ei ainuttakaan. Rannikon maakotkahaaskoilla niitä käy säännöllisesti. Aivan sisimmän saariston perukassa suolla sijaitsevalla maakotkahaaskalla kävi viime talvena pitkälti toista sataa korppia. Suurin yhdellä kertaa havaittu määrä oli peräti 80 yksilöä! Lihan menekki oli tällä paikalla useita kertoja suurempi kuin millään merikotkahaaskoista, joilla harmaa- ja merilokkiparvet suuresta määrästään huolimatta pystyvät saamaan haaskasta irti vain vähäisen osan korppien osuudesta.

Merikotka ei pysty jykevän näköisellä nokallaan rikkomaan sian paksua nahkaa. Nahkaan on tehtävä kirveellä syviä viiltoja ja paljastettava lihaa sen verran kuin halutaan sitä kuluvan. Huonojen aikojen sattuessa ruokkija voi säännöstellä kulutuksen pienemmäksi avaamalla ruhoa tavallista vähemmän. Kärkkäiden kuokkavieraiden suihin menevät tietysti ensiksi parhaimmat palat, mutta kotkat pystyvät aina saamaan haaskasta oman osansa paikoista, joihin vieraiden voimat eivät ole riittäneet.

KOTKIEN TALVIELO
Ruokkija näkee kotkia täydennysmatkoillaan ja saa niistä tietoja merivartijoilta ja paikallisilta asukkailta. Täydennysmatkojen määrä riippuu lihan menekistä, kuljetusyhteyksistä, jäätilanteen vaihteluista jms. Merivartijoiden ja asukkaiden osallistuminen havaintojen tekoon vaihtelee, sillä haaskan sijainti ei saa olla monien tiedossa. Tarkkaa tilastoa haaskalla talven mittaan käyneistä kotkista ei voida käytännössä laatia.

Kiinnostavinta on tietää, vierailevatko vanhojen reviirien merikotkat haaskalla. Tämänkin selville saaminen voi teettää töitä. Viime talvena muuan vanha merikotkapariskunta kävi haaskalla marraskuusta lähtien, mutta jätti vasta tammikuussa ensimmäiset puumerkkinsä lumeen. Toiselta haaskalta ei koko talvena löytynyt raatelujalan painalluksia, vaikka kaksi maakotkaa vieraili siellä jatkuvasti joulukuun puolivälistä maaliskuun loppuun. Tarkkailu piilokojusta selvitti tilanteen: kotkat laskeutuivat suorana korppien lumettomina pitämille sianruhoille ja ponnistautuivat niiltä lentoon ilman juoksuaskelia.

Kolmen viime talven aikana haaskoillani on nähty vähintään 18 merikotkaa ja 16 maakotkaa. Todelliset lukumäärät ovat ilmeisesti suurempia, sillä monien ruokintapaikkojen tienoilla oleskeli kotkia enemmän kuin mitä haaskalla koskaan nähtiin. Erään ruokintapaikan luona nähtiin peräti neljä merikotkaa, mutta itse haaskalla aina vain yksi. Ruokinnan onnistumista ei pitäisikään punnita pelkästään sattuman kaupalla tehtyjen näköhavaintojen perusteella.

Ruokinnan avulla voi parhaiten tutustua kotkien talvielämään. Merikotkien elely talvisella reviirillään on kaiketi aika tapahtumaköyhää. Useimmiten kotkat näkee istuskelemassa vanhoilla tähystysoksillaan tai sitten ne lentelevät tehottoman näköisesti saalistamassa tutussa maastossa, elleivät sitten satu oleskelemaan haaskalla. Aktiivisimmin kotkat ovat taivaalla kirkkaina kuulaina pakkaspäivinä, erityisesti helmi—maaliskuussa, jolloin vanhat merikotkaparit intoutuvat esittämään taidokasta kisailulentoa.

Ruokkijan vierailut haaskalla tapahtuvat mieluiten huonossa säässä tai huonon näkyvyyden vallitessa.

Rannikko- ja saaristohaaskojen kotkat eivät juuri pelkää ihmistä. Sisämaan maakotkia on usein luonnehdittu aroiksi ruokavieraiksi, joiden saaminen haaskalle vaatii erityisen varovaisia toimenpiteitä. Haaskalta säikytettyinä ne ilmeisesti ottavat helposti ”nokkiinsa” eivätkä kovin pian palaa takaisin. Rannikon ja saariston kotkat usein vain istahtavat puun latvaan muutaman sadan metrin päähän ja odottavat haaskan täydennystä tai lähtevät verkkaisesti lentelemään poispäin.

Rannikon korppejakaan ei juuri voi kutsua ”aroiksi erämaan linnuiksi”. Ne lähtevät vastahakoisesti haaskalta ruokkijan tullessa näkyviin, kiertelevät aikansa ronkkuen maiseman yllä ja vetäytyvät vähitellen etäämmälle. Sisämaan kotkien arkuus johtunee siitä, että ne ovat vanhoja lintuja, usein alueensa viimeisiä, jotka luonnostaan ovat varovaisia. Rannikkohaaskojen maakotkat taas ovat yleensä nuoria, ensimmäistä tai toista talvikauttaan eläviä lintuja, ja niiden käyttäytyminen on tunnetusti ällistyttävän tyhmänrohkeata.

Harvoin kotkat saavat yksin nauttia haaskan antimista. Ruotsalaisten havaintojen mukaan on vain hyvä, että lokit, varikset ja korpit tulevat kuokkimaan, sillä silloin kotkat keksivät paikan ja luottavat sen turvallisuuteen. Kuva Seppo Keränen.

Harvoin kotkat saavat yksin nauttia haaskan antimista. Ruotsalaisten havaintojen mukaan on vain hyvä, että lokit, varikset ja korpit tulevat kuokkimaan, sillä silloin kotkat keksivät paikan ja luottavat sen turvallisuuteen. Kuva Seppo Keränen.

RUOKINNAN RAHOITUS
Merikotkan talviruokinta on nykyisin melkoisen suurisuuntainen projekti. Sen kitkaton pyörittäminen puoli vuotta kerrallaan — tavallisesti lokakuusta maaliskuuhun — aiheuttaa runsaasti kuluja. Valtaosa aiheutuu auton käytöstä. Rahaa tarvitaan myös venekuljetusten korvaamiseen sekä puhelin- ja järjestelykuluihin. Merivartioveneiden apu on alusta lähtien ollut maksutonta. Nykyinen laajaksi paisunut ruokintaorganisaatio toimiikin suureksi osaksi Merivartiostojen esikunnan myötämielisyyden varassa.

Yhden ruokintakauden kustannukset ovat muutamia tuhansia markkoja. Yksityisen henkilön maksettavaksi summa olisi kohtuuttoman suuri. Talviruokinnan rahoitus onkin perustunut erilaisiin avustuksiin. Huomattavin talviruokinnan tukija on ollut Luonto-Liiton Kotkarahasto. Viime talvena tuli mukaan myös Maailman Luonnon Säätiön Suomen Rahasto, joka rahoitti puolet nimissään olevasta merikotkan talviruokintaprojektista Kotkarahaston rahoittaessa toisen puolen. Lisäksi Suomen luonnonsuojeluliitto on välittänyt varoja kotkien suojelemiseksi annetuista lahjoituksista. Kaikille rahoittajille haluan tässä yhteydessä lausua parhaimmat kiitokset kaikkien kotkanruokkijoiden puolesta. Samoin vilpitön kiitos kaikille niille henkilöille — ja sikaloita unohtamatta — jotka tavalla tai toisella ovat olleet auttamassa kotkien talviruokintatyötä.    □

 

 

1974merikotkatalviruokinta