Mennyt kesä ja alkusyksy olivat poikkeuksellisen kuivia. Keski-Euroopassa joen­uomat pölisivät, ja nälkäkivet nousivat esiin. Syyttävä sormi osoitti kohti ilmastonmuutosta.

Mutta ilmasto ei ole ainoa syypää. Jokien kuivuminen johtuu myös maankäytöstä ja pohjavesien tuhlaamisesta. Ilmastonmuutoksesta on tullut ympäristökatastrofin synonyymi, joka peittää alleen muut uhat, kuten metsäkadon, monimuotoisuuden vähenemisen ja makean veden loppumisen.

Ympäristökeskustelua hallitsee ilmastoreduktionismi, joka typistää monimutkaiset ongelmat hiilidioksidipäästöiksi. Vaikka hiilidioksidi on näkymätön ja hajuton kaasu, se muuttuu näppärästi numeroiksi, antaa muodon muodottomalle. Päästökauppaan keskittyminen tekee ekokriisistä ensisijaisesti taloudellisen ja teknisen pulman.

Luontoa vedetään talouden piiriin myös puhumalla ”ekosysteemipalveluista”. Minua käsite on aina vaivannut. Se korostaa luonnon välinearvoa, pelkistää luonnon resurssiksi, vaikka puhuttaisiin henkisestä virkistyksestä.

Uusin innovaatio on ekologinen kompensaatio, jossa luonnon tuhoaminen voidaan korvata suojelemalla ja säilyttämällä luontoa jossain toisaalla. Kompensaatiossakin on ongelmansa. Yhteismitallisia kohteita on vaikea löytää, eivätkä elinympäristönsä menettäneet lajit välttämättä löydä uudelle alueelle. Luonto ei ole nollasummapeliä.

”Käymme anekauppaa, ostamme omantunnon puhtaaksi.”

Tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoitti aiheesta jo viitisen vuotta sitten rapport.fi-verkkomediassa. Kaaro muistuttaa, että mekanismit edellyttävät, että luonto pilkotaan abstrakteiksi yksiköiksi, joilla voidaan käydä arvopaperikauppaa. Kaupankäynti taas vaatii pörssejä, meklareita ja pankkiireja, joiden käsiin luonnon suojelu ja tuhoaminen siirtyvät.

Sen sijaan, että lähtisimme tekemään perustavanlaatuisia muutoksia fossiiliriippuvuuteemme ja talousjärjestelmäämme, kikkailemme laskennallisilla oikeuksilla. Käymme anekauppaa, ostamme omantunnon puhtaaksi.

Ympäristöongelmat eivät ratkea, vaikka jokainen suomalainen yritys olisi hiilineutraali, eivät, vaikka koko Suomi olisi laskennallisesti hiilineutraali.

Kun luonnosta ja sen suojelusta aletaan puhua talouden kielellä ja käsitteillä, jotain olennaista katoaa. Ympäristökriisi on pohjimmiltaan eksistentiaalinen, ihmisen koko olemassaoloa koskeva. Siksi vastaus ei löydy suureista tai lukuarvoista. Ihmisen paikka osana luontoa olisi määriteltävä uudelleen. Ehkä silloin huomattaisiin, että luonnolla on arvo, ei hintaa.