Yli viisikymmentä vuotta vallinneen soiden ojitusbuumin jälkiä Suomen luonnossa ei korjata nopeasti. Ennallistaminen on kuitenkin välttämättömätöntä ilmastonmuutoksen torjunnan, turvemaiden vesistöpäästöjen vähentämisen, suoluonnon suojelun ja monimuotoisuuden ylläpitämisen näkökulmasta. Pitkällä aikavälillä saadaan pysyviä ilmastohyötyjä, kun suolle palautetun veden tuoma hapettomuus pysäyttää turpeen hajoamisen hiilidioksidiksi.

Ennallistamiseen kannustaa sekin, että suolajien palaaminen voi alkaa nopeastikin, varsinkin silloin, kun ympäröivillä alueilla on vielä tarjolla suo­lajistoa. Nopeimmin ennallistetun paikan löytävät siivekkäät: riekko, liro, keltavästäräkki ja pohjansirkku voivat asettua hyönteisiä kuhisevien patoallikoiden tuntumaan jo seuraavana vuonna. Kasvillisuuskin toipuu vähitellen. Rahkasammalet alkavat kuroa metsittyneitä aukkoja umpeen, ja muutkin suokasvit palaavat vähitellen 5–10 vuoden aikana. Vesistö- ja ilmastopäästöt pienenevät sitä mukaa kun kasvillisuus toipuu.

Aivan entiselleen suo ei kuitenkaan palaudu. Osa ojituksessa kuivuneesta turpeesta on maatunut ja tiivistynyt, ja osa on haihtunut ilmakehään. Paikalle on yleensä ehtinyt asettua suolajien kanssa kilpailevaa metsälajistoa. Palaava suokasviyhteisö ei siksi ole kopio alkuperäisestä. Haavoistaan parantuvan suon lopullinen toipuminen viekin aikaa: Rimpien ja allikoiden piirteitä ja lajistoa on erityisen vaikea palauttaa, ja esimerkiksi päiväperhoslajiston palautumisen on todettu kestävän yli kymmenen vuotta. Suolajiston suojelun kannalta ennallistaminen on kuitenkin tärkeää: se auttaa ylläpitämään saarekkeista elinpaikkaverkostoa, jossa suolajeilla on mahdollisuus selvitä.

Helppoa ennallistaminen ei ole. Suon saa tuhottua muutamassa viikossa, mutta lopulliseen palautumiseen menee vuosikymmeniä, jopa -satoja.