Lumesta saa hyvän lämpöeristeen ja aidan. Kuva: Rainer Rajakallio

”Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen kuonolleen ja suli. Hän tavoitteli niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katsoi ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä, kevyinä kuin untuvat. ­– Niinkö se käykin, mietti Muumipeikko. ­ – Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin.” (Tove Jansson: Taikatalvi, 1957.)

”Siellä tulee lunta kuin lumitykistä”, juppi toiselle ostosparatiisin aulassa.

Huoneihmiset ovat hukanneet talven ja lumen, kuin marraskuusta kevääseen talviunta nukkuvat muumit. Lumi koetaan suoranaisena vitsauksena. Toki yksityisautoilun varaan rakennettu yhteiskunta yskii pahasti kunnon myräkän jälkeen. Peltilehmä on hankala kaivaa esiin metrisestä kinoksesta ja se liikkuu kovin kömpelösti huonosti auratuilla kaduilla. Lunta vastaan käydään pikku pihoillakin erilaisin härvelein, jotka edustavat samaa globaalikapitalismin rappiota kuin päältäajettava ruohonleikkuri.

Harakanpesässä lumi on ystävä.

Kun se ensimmäistä kertaa peittää maan, muuttuu pimeyskin astetta valoisammaksi. Samalla se tekee maastosta lumilehtisen vieraskirjan. Siihen merkkaavat elolliset menemisiään ja tulemisiaan. Kas, metsäjänis on loikkinut vauhdilla pois kuusikosta ja suunnannut rehupellolle. Onpa ollut kiire. Ahaa, tuossa näkyykin ketunjälkien helminauha. On repo ollut jänisjahdissa. Kevyempi karvakansa jättää hennommat mutta silti tunnistetavat puumerkkinsä. Joskus tasaisen lumiaukean rikkoo kuoppa joiden ympärillä on sulkien painaumia, ikään kuin pudonnut enkeli olisi tehnyt hätäisen pakkolaskun. Pöllö on napannut hangelle uskaltautuneen myyrän. Kuolema on tullut nopeasti ja armeliaasti.

Tärkeintä on kuitenkin lumen tarjoava suoja kirskuvaa kuuran kynttä vastaan. Monille talvehtiville eläimille se on elinehto. Ne tuntevat että, kunnon hangen alla maanpinnassa on melkein nollakeli. Monet linnut kaivautuvat ”kieppiin”, jopa pikkuinen urpiainen.

Ihminenkin on perinteisesti osannut hyödyntää lunta lämmöneristeenä. Mitä kevyempää ja höttöisempää se on, sitä enemmän siinä on ilmaa, joka tunnetusti estää kylmää ja lämmintä kohtaamasta. Olen heti joulukuun alusta asti lapioinut lunta hökkelin ja keittokatoksen vierustoille. Nyt kinokset ovat jo niin korkeat, että niiden vaikutus tuntuu selvästi kummassakin paikassa. Hökkelissäkin lämpötila romahtaa selvästi hitaammin polttimen sammuttamisen jälkeen kuin aikana ennen seinustojen lumivalleja. Olen myös joutessani kasannut lintubaarin tuulensuojaksi aikamoisen muurin.

Lumi on liukasta. Mikä onkaan talvea parempi aika kuljettaa vaikkapa polttopuuta kotipiiriin. Minua lumi auttaa aivan erityisesti, koska kiskon pölkyt puolen kilometrin päästä pulkalla ”mies-hevosena”-menetelmällä.

Hyvät lajitoverit, löytäkää lumi ja talvi uudelleen muualtakin kuin laskettelurinteestä. Menkää ulos, vastatkaa lumikenttien kutsuun ja kahlatkaa kinoksiin. Heittäkää kuperkeikkaa, antakaa ystäville lumipesuja ja -pusuja, ja huomatkaa että ”vapaa on vain umpihanki.” Käskekää sydämenne laukata ja hikoilkaa niin maan perr…usteellisesti. Kun sitten tarpeeksi rehkittyänne menette takaisin kuumiin kuutioihin, huomaatte, että tuulettunut veri kiertää vilkkaasti, ajatus lentää, kuonat ovat kiehuneet kropasta ulos ja pirteä olo on toisaalta mukavan raukea. Siellä aivojen omat kovat huumeet, endorfiinit, tekevät työtään. Kun siinä sitten kuivattelette ja nautitte olostanne voitte Muumipeikon sanoin todeta: ”Nyt minulla on koko vuosi. Talvikin.”

Raku

lumitalvi