Villasukat, löysä neule, kuparinruskeat suortuvat kiedottuna nutturalle. Upottava sohvannurkka, muki täynnä tuoksuvaa glögiä, kädessä lehtiö ja kuulakärkikynä. Hetki aiemmin olin sytyttänyt lähestyvän kaamoksen kunniaksi kynttilät ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Olin tehnyt sen harkiten, jopa rituaalinomaisesti, sillä minulla oli nyt syytä juhlaan: vuoden levollisin aika oli lopulta täällä!



 
Tämä vuosi on ollut erityinen. Palasin lopputalvesta useiden vuosien tauon jälkeen Australiaan muistelemaan miksi se maa on muodostunut minulle niin tärkeäksi. Sivutuotteena matka muistutti minua myös siitä miten tärkeä olen itse itselleni, ja rohkaisi minua elämään kaukaisiltakin tuntuvia unelmia todeksi. Henkinen matkani kohti Lappia alkoi tuolloin, fyysinen muutama kuukausi sen jälkeen. Elokuussa suljin kotini oven Espoossa toistaiseksi viimeistä kertaa.


 
Unelmien tavoittelun lisäksi olen tavoittanut paljon myös luontokuvausmielessä. Alkuvuosi oli rauhallista alkulämmittelyä tulevaa kautta varten, lähinnä päivämatkoja lähiluonnossa. Maalis-huhtikuussa Australiasta palattuani vedin huovalliset kumisaappaat jalkaan, hukutin itseni toppavaatteisiin ja kuljin kuvausseurani kanssa telttaa, makuualustoja ja lämmittimiä kantaen teerisuolle. Saimme todistaa jälleen muutamien intensiivisten viikkojen ajan tummanpuhuvien metsäkanalintujen armotonta kamppailua nevan kuninkuudesta.



 
Teeren soitimen valokuvaaminen keräsi ensimmäiset maitohapot kehoon. Heräsin aikaisimpina aamuina muutaman tunnin yöunien jälkeen klo 02, ja laahustin aina suoraan soitimelta töihin viikonloppuja lukuunottamatta. Kausi alkoi kuin olisi ponnistanut lyhyen lämmittelyn jälkeen telineistä pikajuoksuun. Juoksu jatkui heti teerien kautta vesilintujen pesinnän valokuvaamiseen ja sieltä edelleen kettujen luo kesä-heinäkuuksi. Aamuyön herätykset painoivat jaloissa samalla kun rinnalle tulivat illan viimeisillä valoilla valvomiset – nyt yöunet kaventuivat yhden sijaan kahdesta päästä. Ihme, etteivät ketut tai tutut säikähtäneet tuolloin silmäpussieni silmäpusseja.


 
Kesä oli kiireisintä aikaa myös hääkuvausten osalta. Nämä suurien tunteiden juhlat ajoittuivat edelleen kesäsesonkiin, kuten aiempinakin vuosina. Jatkoin siis päätyötäni lastensuojelussa, valokuvasin häitä ja loput valveillaoloajasta seurasin ketunpentujen varttumista nuoriksi aikuisiksi. Pikajuoksustartti oli johtanut koettelevaan triatloniin, mikä kuitenkin tuotti palkitsevuuden tunteita pitkin matkaa ja lopulta konkreettista tulosta maaliviivalla.

Olen välillä miettinyt, toimiiko univajeen määrä mittarina ammattimaiselle luontokuvaukselle. Tilastot liittyen ammattiluontokuvaajien nukuttujen tuntien määrään voisivat olla shokeeraavia ja johtaa koko ammattikunnan tarkempaan seurantaan. Olen omalla kohdallani päätynyt siihen, että intohimo korvaa nukkumattomat tunnit. Voisin kuvitella kollekoideni nyökkäävän tämän puolesta. Emme siis ehkä ole kuitenkaan menettäneet unta enempää, ainoastaan saavuttaneet: satoja elettyjä tunteja upeiden luontoelämysten parissa.


 
Nostan siis hyvällä omallatunnolla raskaat jalat divaanille ja nojaan taaksepäin paksuihin sohvatyynyihin uppoutuen. Tuon glögimukin huulille ja tunnen kuin maitohapoilta viedään hiljalleen jalansijaa. Vaikka revontulet ja yhteydenpito läheisiin ihmisiin edelleen valvottavat, saa luontokuvaaja minussa hetkellisesti hengähtää. Olen valmis kaamokseen.

elämänmuutoskrista ylinenkrista ylinen photographylappiluontokuvausvalmis kaamokseenvalokuvausvuosi(a) pohjoisessa