Hetken aikaa olin aikeissa sivuuttaa kännykällä otetun valokuvan oudossa asennossa olevana kaislahepokattina, koska yksilöllä kulki lajille tyypillinen tumma pitkittäisjuova selässä. Jokin yksityiskohta kuvassa jäi silti häiritsemään.

Kaislahepokatti elää nimensä mukaisesti rantakaislikoissa. Se on muihin hepokatteihimme verrattuna huomattavan pitkulaisen mallinen ja piirrettä korostaa suippo pää. Aiemmin yksistään pään muoto oli riittävä tuntomerkki, mutta tänä kesänä maahan on vaeltanut samaan sukuun kuuluvia koonihepokatteja. Ne erottaa helposti kaislahepokateista pitkien siipin perusteella. Koonihepokattitulokkaan lisäksi myös sirppihepokatista on tehty huomattavasti aiempaa enemmän havaintoja. Sirppihepokatti on hentorakenteinen laji ja pitkäsiipinen laji, jonka munanasetin on verrain lyhyt, leveä ja tylppäkärkinen. Itse en ole vielä päässyt näkemään sirppi- tai koonihepokattia, mutta Olli Pihlajamaa on kuvannut ne tänä kesänä Suomesta ja sain luvan lainata kuvia.

Kaislahepokatti (Conocephalus dorsalis). Kuva: Tapio Kujala

Koonihepokatti (Conocephalus fuscus). Kuva: Olli Pihlajamaa.

Sirppihepokatti (Phaneroptera falcata). Kuva: Olli Pihlajamaa.

Palataan takaisin Linnanmäellä nähtyyn hepokattiin. Tutkin hetken aikaa vastaanottamaani kuvaa. Hepokatilta puuttui munanasetin, joten yksilö oli koiras. Mitä pidempään kuvaa katsoin, sitä enemmän siitä alkoi erottua piirteitä, jotka eivät sopineet kaislahepokatille. Pää ei näkynyt kunnolla, mutta se mitä siitä näkyi, ei vaikuttanut pitkänomaiselta. Olemus ei ollut myöskään ihan yhtä puikulainen ja sääret olivat selvästi punertavat. Laji ei ollut kumpikaan viimeaikaisista tulokkaista, mutta itselleni vahvistui hetki hetkeltä, ettei se myöskään ollut mikään muu Suomesta aiemmin tavattu hepokattilaji.

Mystinen hepokatti. Kuva: Krista Kujala.

Selailin hetken aikaa mahdollisia lajeja, lähinnä sellaisia, joita on tavattu Suomen lähialueilla. Oikea alaheimo (Phaneropterinae) löytyi nopeasti. Lopulta vaihtoehdot oli helppo rajata ja päädyin pitämään yksilöä ensimmäisenä Suomesta tavattuna puistohepokattina. Lajin lähimmät tunnetut esiintymät sijaitsevat Etelä-Ruotsissa.

Laitoin viestiä takaisin, että kai yksilö on tallella ja kerroin lajiepäilyistäni. Samalla lähetin kuvan edelleen Suomen heinäsirkat ja hepokatit -teoksen kirjoittajalle, Sami Karjalaiselle. Sami mainitaan myös lajitietokeskuksessa yhtenä suorasiipisten asiantuntijoista. Samikaan ei voinut kuvan perusteella olla sataprosenttisen varma lajista, mutta piti puistohepokattia yhtä lailla mahdollisena. Parempaa varmistusta ilman näyteyksilöä oli hankala saada, sillä sukuun kuului muutamia erittäin samannäköisiä lajeja.

Tässä kohti tuli ongelmia vastaan. Kuva oli otettu jo jonkin verran ennen minulle lähettämistä ja ei puhettakaan, että yksilö olisi yhä kököttänyt samassa paikassa. Löytöpaikka sijaitsi lähellä huvipuiston eteläporttia, joten populaation löytämisen toivossa lähdin haavin kanssa paikanpäälle. Siinä vaiheessa oli jo oletettavaa, ettei lentokyvytön laji ollut saapunut paikalle itse. Todennäköisintä oli, että se oli tullut munana tai toukkana ulkomailta tuodun mullan tai kasvien joukossa.

Aloitin etsinnät huvipuiston aitojen ulkopuolelta. Siellä oli kasvillisuutta, jonka seassa olisi hyvinkin voinut hepokattipopulaatio piileskellä. Hepokatteja ei kuitenkaan löytynyt ainuttakaan. Kuiva kesä oli saanut pensaiden lehdet ruskistumaan ja jopa putoamaan maahan. Miksi hepokatit olisivat edes viihtyneet puskissa, jos niille ei ollut tarjolla tuoretta ravintoa?

Ajauduin aidan viertä pidemmälle ja muistin hampaankoloon jääneen lajihavainnon läheisten kallioiden keltamaksaruohokasvustoilta. Kun olimme edellisenä syksynä olleet isommalla joukolla seulomassa alueella, olivat muut löytäneet runsaasti punasilmäisiä Chlamydatus evanescens -jänöluteita. Lajin ensimmäiset Suomen havainnot tehtiin vain joitakin vuosia sitten. Minä kun en ollut sattunut kahmaisemaan seulosta sopivasta kohdasta, oli laji jäänyt löytämättä. Nyt päätin hyödyntää uuden tilaisuuden ja kävin kyykistelemässä maksaruohojen luona. Ilokseni niistä löytyikin jänöluteita ja otin muutamia yksilöitä kotiin kuvattavaksi. Myöhemmin niitä valokuvatessa kylmä hiki alkoi karpaloitua ohimoille, sillä ensimmäiset kolme osoittautuvat hyvin yleisiksi ketojänöluteiksi. Onneksi viimeiset kaksi yksilöä osoittautuivat oikeaksi lajiksi.

Chlamydatus evanescens -jänölude ravintokasvillaan keltamaksaruoholla. Kuva: Tapio Kujala.

Haaviin osui lähistöltä muitakin vasta lähivuosina Suomeen rantautuneita lajeja. Toinen oli Heterotoma planicornis -lude, jonka koiraat tunnetaan erityisen upeista tuntosarvistaan. Itse olin lajia tavannut jo muutamana vuonna Espoon Karhusaaresta. Pensaspihtihäntiäkin löytyi runsaasti. Laji on selvästi levittäytymässä Etelä-Suomessa, sillä tänä kesänä se on tullut vastaan monesta eri paikasta ja yksilömäärät ovat olleet runsaita.

Heterotoma planicornis -lude. Kuva: Tapio Kujala.

Pensaspihtihäntä (Apterygida media). Kuvan yksilö on koiras ja sen perälisäkkeet ovat suoremmat kuin isopihtihäntä-koiraalla. Kuva: Tapio Kujala.

Olin tietysti toivonut, että hepokatteja olisi löytynyt jo huvipuiston ulkopuolelta. Niin ei ollut tapahtunut. Ei auttanut kuin mennä kohti porttia ja ottaa asia puheeksi järjestyksenvalvojien kanssa. Luulen, että haavin kanssa heiluminen omine lupineen olisi voinut herättää kiinnostusta paitsi huvipuiston asiakkaiden, myös heidän turvallisuudestaan huolehtivien työntekijöiden suunnalta. Hieman erikoisemman keskustelunavauksen jälkeen paikalle kerääntyi lisää henkilökuntaa ja he selvästi kiinnostuivat asiasta. Lupa sisäänpääsyyn haavin kanssa heltisi, kunhan he itse valvoisivat samalla toimintaa.

Hyppelimme portaat ylös ja saavuimme hattarakojun eteen. Sen luukun vieressä hepokatti oli havaittu. Harmikseni huomasin, ettei lähistöllä  ollut sellaista kasvillisuutta, jota olisi voinut helposti haavia, joten hetken pohdinnan jälkeen päätin luovuttaa haavin järjestystenvalvojien säilytykseen ja jatkaa etsintöjä ilman sitä.

Etuseinämän tutkimisen jälkeen kiersin rakennuksen oikealle sivustalle ja tutkin katseellani jokaisen neliösentin niin tarkkaan kuin mahdollista. Mitään ei näkynyt. Pettymys alkoi vallata mieltä. Seuraavaksi vilkaisin vasemmalle sivulle ja en nähnyt sielläkään mitään. Ja taas tutkin etuseinämää ja sen päällä olevaa sadekatosta sekä ala- että yläpuolelta. Ja taas oikeaa sivustaa. Ja taas vasempaa sivustaa.

Hetkinen! Tällä kertaa silmäni osui kirkkaanvihreään kohteeseen vyötärönkorkeudella seinässä. En ymmärtänyt miten en ollut huomannut sitä aiemmin. Ehkä silmäni olivat vain kiertäneet laajahkoa seinämää niin nopeasti ja listan reunassa oleva hyönteinen oli jäänyt havaitsematta. Jo metrien päästä hyönteisen tunnisti hepokatiksi ja se ei todellakaan muistuttanut mitään Suomessa tavattua lajia. Nopea ranneliike ja hepokatti oli purkissa. Ennen kiinniottoakin oli selvää, ettei tämä yksilö ollut missään tapauksessa sama joka oli havaittu aiemmin. Munanasetin paljasti yksilön naaraaksi. Jos samalta paikalta löytyi molempia sukupuolia, se saattoi parhaimmillaan tarkoittaa populaatiota.

Puistohepokatti (Leptophyes punctatissima). Kuva: Tapio Kujala.

Löydöstä riemastuneena kävin heti esittelemässä löytöä avuliaille järjestyksenvalvojille. He kokivat olevansa osana historiallista hetkeä. Lähetin myös Sami Karjalaiselle väliaikatietona kännykkäkuvan yksilöstä, joka näytti nyt yhä selvemmin puistohepokatilta.

Linnanmäellä viihdyttiin sulkemisaikaan asti. Olimme jo lähellä pääportteja, kun tajusin, että täytyyhän se haavikin vielä hakea eteläportilta. Se ei käynyt aivan niin vain, sillä uloskäynti oli jo suljettu ja väkeä ohjattiin kovaa vauhtia kohti pääuloskäyntiä. Kun selitin asian, saimme kävellä hiljaisen huvipuiston läpi aivan kuin olisimme olleet sen ainoita asiakkaita ja ystävällinen henkilökunta laski meidät ulos eteläportin kautta.

Kotona hepokattinaaras pääsi parempiin kuvauksiin ja keskustelin myös Luomuksen museomestarina työskentelevän, ”hepokattivastaava” Heidi Viljasen kanssa löydöstä. Samalla varmistui, ettei lajia toistaiseksi luokiteltaisi kotimaiseksi vaan oletettiin että se oli kulkeutunut paikalle ihmisten avustuksella. Oli epävarmaa oliko laji pystynyt muodostamaan maahan pysyviä kantoja. Ilmaston ja ravinnon puolesta se olisi hyvin mahdollista. Kyse on vain siitä, onko se jo tapahtunut vai täytyykö vielä muutamia vuosia odotella. Sovimme myös, että luovuttaisin näytteen museolle kokoelmiin.

Puistohepokatti (Leptophyes punctatissima). Kuva: Tapio Kujala.

Tarina ei kuitenkaan loppunut tähän. Vuorokaudessa oli tapahtunut jo paljon, mutta seuraavana päivänä Facebookin Suomen ötökät -ryhmästä pamahti uusi pommi. Yksi jäsenistä lähetti tunnistettavaksi hepokattinaaraan, joka oli täsmälleen samannäköinen kuin löytämäni yksilö. Lajimääritys oli selvä, mutta kyselin lisätietoja löytöpaikasta ja ajasta. Selvisi, että yksilö oli löytynyt edellisenä päivänä Oulunkylästä, vain puolisentoista tuntia Linnanmäeltä löytyneen koiraan jälkeen. Se siis tarkoitti, että oma löytöni oli käytännössä kolmas Suomesta havaittu puistohepokatti.

Koska Oulunkylä ei ole monenkaan minuutin ajomatkan päästä kotoani ja sain tietää tarkat koordinaatit löytöpaikalle, kävin samana iltana etsimässä löytyisikö paikalta lisää puistohepokatteja. Naaras oli löytynyt kiipeämästä talon sadevesiränniltä. Mikä hauskinta, löytäjänä oli tässäkin tapauksessa ollut lapsi.

Talon vieressä oli kallioita, joiden luona kasvavat pienet puut olivat yhtä kuivia kuin Linnanmäen lähistöllä. Haaviin ei tälläkään kertaa osunut ensimmäistäkään hepokattia, mutta mm. pensaspihtihäntiä löytyi jälleen. Hetken kuluttua Suomen toisen puistohepokatin löytänyt neljävuotias Noel (apuna hänellä oli ollut löydön ilmoittamisessa 10-vuotias Hugo) tuli valvomaan etsintöjä. Noel oli hyvin kiinnostunut hyönteisistä ja kyseli jokaisen haavinheilautuken jälkeen mitä sinne nyt tuli. Kun hämmästelimme haavin sisältöä yhdessä ja kyselin että tunnistaako hän mikä otus mikäkin on, osoittautui Noelin tietämys huomattavasti täsmällisemmäksi kuin hänen ikäiseltään olisi voinut olettaa. Pihtihäntien lisäksi ihmettelimme monia ludelajeja, jotka Noel tunnisti poikkeuksetta luteiksi.

Kysyin Noelilta, tuleeko hänenestä isona hyönteistutkija ja vastaukseksi sain päättäväisen ei-sanan. Mikä sinusta sitten tulee isona, kysyin. Vastaus tuli tälläkin kertaa kuin apteekin hyllyltä ja oli yhtä päättäväinen: ”Minusta tulee hepokattien tutkija!” Vaikka hepokatteja ei etsinnöissä löytynyt, oli itse etsintä innostuneen Noelin kanssa mieltä lämmittävä kokemus.

Seuraavana päivänä kävin viemässä oman poikani kanssa Linnanmäeltä kerätyn puistohepokatin Luonnontieteelliseen museoon, jossa se päätyi osaksi miljoonien muiden hyönteisten kokoelmia. Sittemmin puistohepokatista on tehty vielä yksi varmistettu havainto, joka on kirjattu lajitietokeskuksen havaintokantaa. Tämä yksilö löytyi Espoosta ja oli myös naaras.

Lisää hyönteiskuvia Instagramissa: https://www.instagram.com/hyonteismies/