Valkoposkihanhista ja merimetsoista on mekkalaa riittänyt, ja nyt niitä sitten päästiin ammuskelemaan. Tosin metsästäjät ovat valittaneet ”hankalista” rajoituksista: hanhille on varattu myös ruokapeltoja, jotta linnut saisivat syödä ja levähtää muuttomatkansa rasituksista, ja lintuja pitäisi olla yhtä aikaa peräti viisi, ennen kuin tulitus voi alkaa.
Merimetsoja puolestaan saa ampua vain jos jokin kalapyydys on lähettyvillä eli metsästäjän täytyy ensin heittää vaikkapa katiska veteen.
Ovatko kurjet ja joutsenet seuraavaksi tähtäimessä? Ainakin niiden tappamista on tuon tuostakin vaadittu. Tosin tappamisen sijaan käytetään kaunopuheista termiä ”suojametsästys”.
Jossakin lintujen täytyisi kuitenkin levähtää ja syödä, muuten ne eivät muuttomatkoistaan selviä. Voisi ajatella, että nykymaailmassa valtio olisi valmis korvaamaan luonnoneläinten aiheuttamat tappiot viljelijöille – me ihmiset kun olemme ottaneet niin vesi- kuin maa-alueetkin laajalti omaan käyttöömme ja jättäneet kovin vähän elintilaa muille lajeille. Eipä ole hanhillekaan ylen määrin tarjolla kosteikkoja tai luonnonniittyjä.
Mutta eläinten henki on halpa, kun poliitikot hakevat äänestäjiensä suosiota. Ja ääniä varmasti tulee, sillä onhan riemukasta, kun hanhia ja merimetsoja päästiin ”vihdoin viimein” ampumaan.
Suurpedot ovat oma lukunsa; hallituksemme on ahertanut ylen innokkaasti, jotta ”kannanhoidollista” metsästystä voitiin taas jatkaa. Tappaminen kun on eläinkantojen parasta hoitoa, sehän on maa- ja metsätalousministeriössä aina tiedetty.
Metsästyksellä kuulemma huolehditaan siitä, että petoeläimet pysyvät ihmisarkoina. Jostakin syystä ”kannanhoitajat” tappavat kuitenkin myös – tai ennen kaikkea – niitä yksilöitä, jotka pysyttelevät mahdollisimman kaukana ihmisasutuksesta. Tämän syksyn karhusaaliista kertovassa kartassa näkee, kuinka hengiltä otettiin esimerkiksi Ilomantsin syrjäisimpien kolkkien yksilöitä.
Yleisesti ottaen kaikesta mediamekkalasta tulee vaikutelma kuin Suomessa ihmisraukat olisivat hätää kärsimässä vaarallisten tai muuten vahingollisten villieläinten keskellä. Kuin valtaosa maamme eläinpopulaatioista olisi räjähtämässä käsiin.
Siihen nähden kovin vähälle huomiolle on jäänyt se tosiasia, että lukuisten lajien kannat ovat päinvastoin taantuneet.
Kun jatkuvasti on jankutettu siitä, miten valkoposkihanhen ja merimetson kannat ovat elinvoimaisia ja siten niitä voi aivan hyvin metsästää, eikö vastaavasti pitäisi rauhoittaa ne lajit, joiden kannat ovat taantuneet tai joista on tullut suorastaan uhanalaisia?
Eihän uhanalaisten lajien metsästys ole kestävää. Pitäisi olla itsestään selvää, ettei taantuvia lajeja rasitettaisi enää metsästyksestä aiheutuvalla lisäkuolleisuudella.
Vesilinnuista suurin osa tulisi jättää rauhaan sen sijaan, että niiden tulittaminen alkaa jo elokuussa ja sitä voi periaatteessa jatkaa joulukuun loppuun saakka.
BirdLife Suomen sivustolla todetaan, että metsästettävistä vesilintulajeista peräti 47 prosenttia on luokiteltu Suomessa uhanalaiseksi ja 65 prosenttia uhanalaiseksi tai silmälläpidettäväksi.
Yleisimmin pyydettyjä vesilintuja ovat sinisorsa, tavi ja telkkä. BirdLifen mukaan verotuksen suhteen kestävin on sinisorsa, mutta myös sen kanta on laskenut viidenneksellä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Huonosti menee siis jopa sinisorsalla.
Alhaiset kanalintukannat ovat uusi normaali, joka on hiljaisesti hyväksytty, sillä johan kapina syntyisi, jos niitä ei saisi enää metsästää. Päinvastoin kanalintujen metsästysaikoja jopa pidennettiin. Heti kun näissä pysyvästi heikentyneissä kannoissa on hieman nousua, ylipitkille metsästysajoille sallitaan bonuksena vielä erillinen talvimetsästys. Paikallisia rauhoituksia tehdään vain siellä, missä lintuja on niin vähän, että saaliin saaminen on vaikeaa tai käytännössä mahdotonta.
Vuosittain tehdyissä riistakolmiolaskennoissa selvitetään myös pienriistalajien kannankehitystä. Tänä keväänä julkaistut yhteenvedot ovat karua kertomaa. Metsästäjä-lehden artikkelissa todetaan, että 38-vuotisen laskentahistorian aikana jälkihavaintojen määrä on puolittunut.
Ja sitten seuraa lajikohtaisia havaintoja:
Koko laskentahistorian aikana metsäjäniksen lumijälki-indeksi on pienentynyt noin 60 prosenttia.
Pitkällä aikavälillä oravakanta on taantunut alle kolmannekseen.
Koko seurantahistorian aikana kettukanta on taantunut alle puoleen.
Kärppäkanta on taantunut noin kuudennekseen ja lumikon kanta on vähentynyt alle kolmannekseen.
Näistä tavallisten nisäkkäiden taantumisesta ei paljon puhuta. Ei puntaroida, olisiko hyvä rauhoittaa esimerkiksi metsäjänis edes joksikin aikaa ja seurata sen tilannetta. Kuten tiedetään, ilmastonmuutos ei ole jäniksen eikä muidenkaan valkoiseen talvipukuun vaihtavien eläinten puolella.
Kun jatkuvasti vaaditaan metsästettäviä eläinlajeja lisää, olisiko syytä pikemminkin tappolistan karsintaan? Kysehän on kuitenkin ihmisten harrastuksesta, ei elintärkeästä ravinnonhankinnasta.
Onko nykyajan Suomessa yhä tarpeen metsästää oravia tai kärppiä? Molemmat taantuvia lajeja, joiden tappaminen tuntuu aika merkilliseltä huvittelumuodolta.
Samoin mäyrä ansaitsisi vihdoin viimein rauhoituksen. Etenkin kun mäyriä tapetaan erityisen julmalla tavalla usuttamalla koiria niiden pesäluoliin. Käytännössä on siis luvallista järjestää mäyrä-koira-tappeluita, joissa eläimet voivat raadella toisiaan ilman, että tilanteeseen kyetään puuttumaan.
Uhanalainen hilleri kuuluu niihin ”haitallisiksi” katsottuihin eläimiin, joiden pyynti sallitaan jopa vuoden ympäri. Tosin emoa, jolla on poikaset, ei saa tappaa, mutta kukahan osaa sanoa, millä yksilöllä on pesä jossakin piilossa?
Mutta ehkäpä metsästäjät eivät tunnista hilleriä, ja jos sen poistaisi riistalajeista, tulisi ”tahattomia” lainrikkomuksia. Sitä paitsi hilleri voi päätyä tappaviin rautoihin siinä missä minkki ja näätäkin. No, saattavathan raudat iskeytyä myös vaikkapa uteliaaseen kuukkeliin tai syöttiä tapailevan karhun tassuun. Raudat siis aiheuttavat myös rauhoitettujen ja uhanalaisten eläinten kuolemia ja tuskallisia kärsimyksiä, mutta siitä huolimatta niiden käytön kieltäminen ei tule kuuloonkaan.
Linnuista mieleen tulee vielä lehtokurppa, sympaattinen pieni pallero, jonka soidinlento kesäillan hämärissä on monelle tuttu. Lehtokurppa painaa 225–370 grammaa, joten eihän siinä ole juuri edes syömistä. Tämän myöntää jopa Metsästäjä-lehteen artikkelin kirjoittanut innokas kurpanmetsästäjä. Hänen mukaansa saalista saadaan noin 2 000–6 500 yksilöä kaudessa, mutta koska pesivien parien määrä Suomessa on noin 120 000, ”kanta kestäisi voimakkaamman verotuksen”. Ihanko harmittaa, että kurppia jää niin paljon henkiin?
Kirjoituksen mukaan lehtokurppa on muualla Euroopassa niin suosittu riistalaji, että sen pyyntiin on asetettu monissa maissa rajoituksia. Siksi ulkomailta tuleville vierailijoille kurpanmetsästys Suomessa on ”aivan uskomaton kokemus”. Ehkäpä suomalaisen metsästyskulttuurin vapaudesta innostuneita ranskalaisia ja italialaisia saapuu tänne yhä enemmän, ja vähitellen myös kurppakanta saadaan taantumaan.
Lopuksi vielä metsäpeurasta. Sen hupenemista ymmärretään kovasti vaikertaa, etenkin kun sillä voidaan perustella suurpetojen tappamista, mutta samalla Suomenselälle tehtyjen siirtoistutusten katsotaan onnistuneen niin hyvin, että siellä metsästäjille myönnetään vuosittain parikymmentä tappolupaa. Ihan vain siksi, että metsästäjille tulisi hyvä mieli.
Kaikesta tästä puhutaan kovin vähän verrattuna siihen, minkälaista möykkää on pidetty valkoposkihanhista tai merimetsoista, puhumattakaan susien, karhujen ja nyt villisikojen aiheuttamista ongelmista.
Se, että eläinten aiheuttamien niin todellisten kuin myös kuviteltujen ongelmien ratkaisussa päädytään aina tappamiseen ja ettei edes uhanalaisten lajien huvimetsästyksestä voida luopua, kertoo paljon suomalaisten päättäjien ja viranomaisten asenteista.
Jos suhtautuminen muihin lajeihin on tälläkin tasolla näin kolkkoa, on tietysti vain johdonmukaista, että suuret bisneshankkeet – sellutehtaat, kaivokset, datakeskukset, tuulivoimalat ja voimajohtolinjat – saavat jyrätä luonnon mennen tullen.
Tilaa Suomen Luonto
Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!
Alk. 3 numeroa 23,40 €.