Nyt seuraa tunnustus: minulla ei ole hajuakaan suksien huollosta ja voitelusta, saatika hiihtotekniikasta. Enkä omista edes hiihtotrikoita. Nämä seikat eivät kuitenkaan estä minua hiihtämästä!
Olen siitä onnellinen, että hiihtoladut alkavat kotioveltani noin 140 askelparin päästä. Stora Masugnsträsketillä, Taalintehtaan kylän kupeessa, kulkee järven jäällä noin seitsemän kilometrin reitti. Se johdattaa hiihtäjän ympäri erämaisen järven, jota myös Isoksi Masuunijärveksi joskus kutsutaan. Tänne harva ulkopaikkakuntalainen eksyy.
Ruuhkaa laduilla tarkoittaa kymmentä muuta hiihtäjää talven aurinkoisimpana lauantaipäivänä. Arkena on tyypillistä, jos näkee kaksi muuta hiihtäjää. Laturaivoakaan ei juuri täällä tunneta, ja lähes kaikki tervehtivät hymyssä suin vastaantulevaa.
Koulussa ei opetettu, miten suksia huolletaan. Pidosta ja luistosta ei juuri puhuttu, enkä tänäkään päivänä ymmärrä juuri mitään suksien huollosta. Siksi ei myöskään sukseni luista parhaalla mahdollisella tavalla, mutta eteenpäin niillä silti pääsee. Myöskään hiihtämisen tekniikasta en muista koulussa lausutun halaistua sanaa. Tasatyönnöt eivät näillä suksien asetuksilla toimi. Vuorohiihto sujuu paremmin, sillä siinähän on jotain samaa, kuin retkiluistelussa; olen ymmärtänyt jotain painon siirrosta puolelta toiselle. Reilun viikon päästä aloitan elämäni ensimmäisen yön yli kestävän hiihtoretken. Tavoitteena on suksia Raippaluodon ympäri ja perehtyä samalla talviretkeilyn saloihin. Uskon, että sisulla korvaa pitkälti sen, minkä taidoissa ja kunnossa häviää.
Hiihdon sanotaan olevan välineurheilua. Minulle hiihto on kuitenkin elämyksiä luonnossa; korpin ronkuntaa männynlatvassa, kuurankukkia ripsissä ja pakkasen kutitusta poskipäissä. Se on eläinten jälkien tarkkailua hangella, auringonsäteiden vangitsemista nenänpäähän ja lumoutumista maisemista. Joskus se on myös avaruuden ihmettelyä tähtitaivaan alla, täysikuun valossa tunnelmointia ja pöllöjen soidinten kuuntelua.
Joskus mieleen hiipii ajatus, että pitäisikö lajiin perehtyä tarkemmin ja saisiko sitä kautta hiihdosta vieläkin nautinnollisempaa. Sama ajatus nousee myös monen muun laji kohdalla, kuten uidessa ja juostessa. Mutta tarkoittaisiko se lisää välineitä ja lisää ajanhukkaa välinehuoltoon, joka olisi itse tekemisestä pois? Tekisikö se minut onnellisemmaksi? Sukset ovat minulle vain välikappale luontoon pääsyyn.
Tahkon hitaasti, mutta varmasti eteenpäin. Ajatukset siirtyvät takaisin luonnon tarkkailuun. Puiden oksat ja järviruo’ot ovat kahdenkymmenen asteen pakkasessa saaneet paksun kuurapeitteen. Hengitykseni huuru takertuu ripsiin. Juuri näin on hyvä!
