Aamuyöt ovat jo viilenemään päin. Vuodenaika on vaihtumassa toiseen, siihen värikkääseen ja hämärään. Siihen, jossa unettomina öinä kesä-ajalta taakse jäävä vihreä väri saattaa koristaa taivasta läpi yön.

Olen kahdesti viimeisen viikon aikana aloittanut päiväni tutulta suolta. Sellaiselta, jossa toivoisin käyväni useammin. Valkmusan kansallispuistoon ajaa noin puoli tuntia Kotkasta, tunnin Helsingistä. Se tarjoaa elokuisessa aamu-usvassa pienen palan Lapin tuntua: viiden aikaan aamusta liikenteen melua – edes aavistusta siitä – ei ole hetkittäin ollenkaan. Syysmuuttoa enteilevät kurjet viestivät toisilleen paksun oranssin usvan takaa luoden pohjan koko kansallispuiston äänimaailmalle. Männyt kasvavat maltillisissa ryppäissä ja yksitellen, runsaana maata peittävät sammalet ja suokasvit kätkevät turpeen allensa. Suopursut viimeistelevät elämyksen tutulla tuoksullaan.

Noina aamuina, pitkospuita pitkin hitaasti kävellessäni, tuntuu kuin olisin taas hetken kotona pohjoisessa.