Alkukesästä autolla ajaessa huomasin ilahtuneeni oudosta asiasta: tuulilasiin törmänneistä hyönteisistä. Mieleen nousivat muistot lapsuudesta, jolloin auton tuulilasi tuntui olevan kauttaaltaan hyönteisten tahrima. Lasi ei ollut nyt yhtä likainen, mutta ei se ollut täysin puhdaskaan.

En laskenut lasiin mäiskähtäneitä kärpäsiä ja muita epäonnisia lentäjiä, mutta pelkästään se, että niitä oli auton ikkunassa, tuntui kummallisen hyvältä. Se todisti, että hyönteisiä riittää vielä.

MAAILMALTA on kantautunut viimeisen kolmen vuoden aikana erittäin huolestuttavia tutkimustuloksia hyönteisistä. Ensin Suomessakin herätti laajaa huomiota vuonna 2017 julkaistu tutkimus, joka paljasti, että lentävien hyönteisten biomassa oli vähentynyt Saksassa kolme neljäsosaa vain 27 vuoden aikana.

Samantapaisia tuloksia alettiin uutisoida muualtakin: päiväperhosten määrä on tippunut Hollannissa 84 prosenttia 130 vuodessa, Iso-Britanniassa kolmasosalla 353 mehiläis- ja kukkakärpäslajista on havaittu elinalueen pienenemistä 33 vuodessa. Kimalaisten on todettu vähentyneen Euroopassa lähes viidenneksellä ja Pohjois-Amerikassa peräti 46 prosentilla, kun niiden määriä verrataan vuosien 1901–1974 ja 2000-luvun alun välillä.

Pölyttäjähyönteisten, kuten kimalaisten, väheneminen on vakava riski ruokaturvan kannalta. Kuva: Maija Astikainen

Onko hyönteisten vähenemisellä jotakin merkitystä?

On, valtavasti.

Hyönteiset pölyttävät suurimman osan ruoastamme, ne osallistuvat aineiden kiertoon hävittämällä lantaa ja raatoja, ne hoitavat biologista torjuntaa ja tuottavat raaka-aineita, kuten silkkiä. Lisäksi hyönteiset ovat ravintoa erittäin suurelle joukolle muita eläimiä.

Hyönteissyöjälintujen vähenemisestä, jopa niiden kannan romahtamisesta, on jo todisteita Euroopassa. Monimuotoinen ja hyvinvoiva hyönteislajisto tuottaa ihmisen ja muun luonnon kannalta välttämättömiä palveluita, joita ilman ihminen ei käytännössä selviäisi. Niin elintärkeitä hyönteiset ovat.

Keväällä 2019 hyönteiskadosta julkaistiin kaikkein kovin uutispommi. Laajan yhteenvetoartikkelin pohjalta sanottiin, että ”nykyisellä vauhdilla hyönteiset katoavat maailmasta sadassa vuodessa”. Näin Ylekin lainasi tutkimuksen uutisointia Guardianista.

Tuon tutkimuksen myötä puhe hyönteisten vähenemisestä ja sitä kautta niiden merkityksestä kiihtyi entisestään. Artikkeli sai kuitenkin paljon kritiikkiä, sillä siinä oli tarkasteltu pitkäaikaisaineistoja vain todetuista hyönteispopulaatioiden vähenemisistä. Artikkelin kirjoittajat olivat jättäneet huomiotta sellaiset tapaukset, joissa hyönteiskantojen oli huomattu pysyneen tasaisina tai joissa ne olivat kasvaneet.

Sekä tutkimuksesta uutisoineet toimittajat että sen tehneet tutkijat liioittelivat puhuessaan hyönteisten häviämisestä maapallolta sadassa vuodessa.

Kohua herättänyt yhteenvetoartikkeli ei ollut kuitenkaan täysin tyhjänpäiväinen: sen lähteinä käytetyt tutkimukset kertoivat huolestuttavista paikallisista ja alueellisista vähenemisistä. Tutkimus kokosi myös ensimmäistä kertaa yhteen ne syyt, jotka johtavat hyönteisten vähenemiseen.

Tehomaatalouden aiheuttama luonnonympäristöjen katoaminen oli pääsyy. Kun yhden kasvilajin pellot jatkuvat silmänkantamattomiin, kun avo-ojat muutetaan salaojiksi, luonnonniityt ja pientareet katoavat ja maiseman pienipiirteisyys häviää, hyönteisille ei jää elintilaa.

Elinympäristöjen pirstoutumisen ja häviämisen lisäksi maataloudessa käytettyjen myrkkyjen, kaupungistumisen, ilmaston lämpenemisen ja vieraslajien huomattiin kutistavan hyönteiskantoja. Kaikki syyt ovat ennestään tuttuja monimuotoisuuskriisin aiheuttajia.

Pystymmekö arvioimaan maailmanlaajuista hyönteiskatoa?

Tutkimustulosten uutisoinnin myötä alkoi tärkeä keskustelu siitä, miten vähän hyönteisten tilasta oikeastaan tiedetään. Pystymmekö edes arvioimaan maailmanlaajuista hyönteiskatoa, kun tietoa on lähinnä Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta? Miten hyönteisillä menee vaikkapa Etelä-Amerikassa, jossa äärettömän monimuotoisten sademetsien hävittäminen kiihtyy vuosi vuodelta? Kertooko mielikuva auton ikkunalasiin törmänneiden hyönteisten vähenemisestä oikeasti hyönteiskadosta? Ja kaikkein kiinnostavimpana: mikä on hyönteisten tila Suomessa?

Paras keino tutkia eläinkantojen kehitystä ovat pitkäaikaisseurannat. Kun yhdenmukaisia laskentamenetelmiä toistetaan kattavasti ympäri Suomea samoilla paikoilla vuosittain, ne tuottavat vertailukelpoista aineistoa.

Suomessa tällaisia menetelmiä on käytetty linnuille jo 1950-luvun puolivälistä lähtien ja niistä saadun tiedon pohjalta on voitu todistaa muutoksia lintulajistossa. Muun muassa hömötiaisten määrä on laskentojen perusteella romahtanut neljäsosaan vain muutamassa vuosikymmenessä tehometsätalouden takia.

Hyönteisistä Suomessa on vain kolme koko maan kattavaa pitkäaikaista seurantaa, joista vastaa Suomen ympäristökeskus (SYKE): maatalousympäristön päiväperhosseuranta vuodesta 1999 alkaen, yöperhosseuranta vuodesta 1993 sekä kimalaisseuranta, joka alkoi vasta vuonna 2019. Seurannat perustuvat vapaaehtoisten laskijoiden tekemään työhön: harrastajat laskevat perhosia ja kimalaisia haavimalla niitä ennalta määrätyltä linjalta, tai poimimalla yöperhosia valopyydysten säiliöstä.

Valopyydysten avulla voidaan seurata yöperhosten määriä ja lajirunsautta. Pyyntiä harjoittavan tehtävä ei ole helppo: pitää tuntea noin 900 yöllä lentävää perhoslajia. Kuva: Jani Järvi

Näiden seurantojen lisäksi Suomesta löytyy paikallisempia hyönteisten pitkäaikaisseurantoja, kuten Oulun yliopiston Oulangan tutkimusaseman vesihyönteisseurannat tai Helsingin yliopiston täpläverkkoperhosseuranta Ahvenanmaalla. Niiden avulla voidaan kertoa hyönteisten tilasta kuitenkin vain hyvin pienellä alueella, tai tietoa on vain tietyn lajin kohdalta.

Kysyin seurantojen tilasta tutkija Janne Heliölältä Suomen ympäristökeskuksesta.

”Valtakunnallisten seurantojen turvaamisaste on ollut pitkään heikko,” hän sanoi.

Heliölän mukaan nykyisen hallitusohjelman aikana ympäristöministeriö on voinut yli kymmeneen vuoteen ensimmäisen kerran antaa vähän rahaa seurantoihin, ja seuraavat kolme vuotta on ainakin turvattu.

Heliölä kertoo jo 1990-luvun lopussa aloitetusta pölyttäjäseurannasta, josta muistan lukeneeni vuonna 2003 ilmestyneestä Suomen mesipistiäiset -kirjasta. Seuranta kuihtui Heliölän käsityksen mukaan kasaan jo muutaman vuoden jälkeen, ilmeisesti siksi, ettei sille ollut riittävää budjettirahoitusta.

Luonnonniittyjen kadotessa hyönteisille ei jää elintilaa. Kuva: Maija Astikainen

Heliölän puhuessa tajuan, että jos erakkomehiläisten ja muiden pölyttäjien merkitys olisi ymmärretty aiemmin, meillä voisi olla seurantatietoa niidenkin tilasta jo 1990-luvulta lähtien.

Mutta ei pelkkä raha eivätkä pelkät perhoset riitä. Hyönteislajeja tunnetaan Suomesta noin 24 000, ja pelkästään perhosia on 2600. Niiden seuranta on ollut helppo aloittaa jo kauan sitten, koska niitä harrastaa moni ja ne tunnetaan hyvin. Perhoskantojen tilasta ei kuitenkaan voida vetää johtopäätöksiä muihin hyönteisiin.

Tietomme Suomen hyönteisten tilasta ovat erittäin vajavaiset. Ilman innokkaita, haavin kanssa niityillä kulkevia harrastajia emme tietäisi senkään vertaa.

OLEN ITSE OLLUT aina kiinnostunut hyönteisistä, joten halusin lähteä mukaan kimalaisseurantaan. Kuinka vaikeaa se voisi olla? Kimalaisethan on helppo tuntea!

Niin voisi kuvitella. Suomessa esiintyy kaikkiaan 37 kimalaislajia, jotka voidaan jakaa erilaisiin ryhmiin värikuvioiden perusteella: on mantukimalaisen kaltaisia, hevoskimalaisen kaltaisia ja kivikkokimalaisen kaltaisia.

Ryhmälleen kimalaiset on helppo tunnistaa, mutta esimerkiksi kivikko- ja mustakimalaisen erona toimivaa takasäärten karvojen väriä voi olla maastossa yllättävän vaikea havaita. Varsinkaan, jos et onnistu samaan otusta haaviin… Vaikeimpien lajiparien kohdalla määritys onnistuu vain dna-menetelmillä tai lisääntymiselimiä tutkimalla. Toki ryhmätason tietokin on parempi kuin ei mitään.

Lähetin vuoden alussa sähköpostia kimalaisseurantaa koordinoivalle Heliölälle ja ehdotin, että voisin alkaa tehdä laskentaa maaseudulla Mäntsälässä, lapsuudenkotini ympäristössä. Sovimme Heliölän kanssa reitin, joka kulki pellonpieluksia ja tienpientareita pitkin. Tuo vähän yli kilometrin mittainen reitti pitäisi kävellä ohjeiden mukaan läpi kahdesti kuussa toukokuusta elokuuhun kello 10–17 välillä, silloin kun lämpöä on yli kymmenen astetta. Linjalta pitäisi laskea ja tunnistaa kaikki sille osuvat kimalaiset kahden ja puolen metrin leveydeltä kummallekin puolelle ja pystysuunnassa viiden metrin korkeuteen.

Ei kuulostanut pahalta, eikä se sitä ollutkaan. Oli hurjan havainnollistavaa seurata kevään ja kesän etenemistä samalla, kun kävelin haavin kanssa samaa reittiä kerta toisensa jälkeen. Opin joka kerta uutta.

Hyönteisseurantaan osallistuminen on keino tuottaa tietoa Suomen hyönteislajiston tilasta. Kuva: Maija Astikainen

Kimalaislajit oli yleisesti ottaen aika helppo ottaa haltuun – ja haaviin. Mitä nyt jokunen pääsi pöristelemään ohi, ilman että ehdin haavia heilauttaa. Muutamat yksilöt ruokailivat keväällä niin korkealla pajunkukissa, että ne saivat jäädä pelkälle ”kimalaislaji”-tasolle, mikä ärsytti tarkkuuteen mieltynyttä laskijaa. Hankalimpien tapausten kohdalla turvauduin valokuviin ja siihen, että otin yksilön mukaani määrityskirjan kanssa tarkasteltavaksi.

Tarkkoja silmiä ja korvia laskennan tekeminen kyllä vaati: oli tuijotettava säärikarvoja, väriraitojen sävyä ja pituutta sekä oltava hämääntymättä ruutukärpäsistä ja kimalaisvieras-nimisistä kukkakärpäsistä, jotka toisinaan kuulostivat tai näyttivät aivan kimalaisilta ja jotka saivat kokemattoman laskijan huitomaan ilmaa turhaan.

Kimalaisten lisäksi linjalle osui tottakai paljon muitakin hyönteisiä, kuten sarvijääriä, kukkakärpäsiä, luteita ja heinäsirkkoja, joita tunnistelin omaksi ilokseni. Tajusin, että niitäkin voisi laskea ja kirjata samaan aikaan. Päiväperhos- ja kimalaislaskentalinjat voi yhdistää, ja sitä muutamat laskijat ovat tehneetkin. Innostuisivatkohan ihmiset kukkakärpäs- tai sarvijäärälaskennasta?

Kimalaislaskentareitille osunut niittymartikas. Kuva: Maija Astikainen

Päiväperhosia, kuten kuvan lauhahiipijää, ja niiden määriä on Suomessa seurattu vuodesta 1999. Kuva: Maija Astikainen

Tajusin konkreettisesti, miten käy, kun hyönteisten elinympäristöt muuttuvat tai kun ne häviävät. Laskentalinjani nimittäin kulki ympäri pellon, jonka nurmi ja pientareet niitettiin kesällä. Itse nurmen niitto ei vaikuttanut kimalaisten runsauteen, sillä pellolla kasvoi lähinnä heinäkasveja. Mutta pellon sisäpientareiden niitto heinäkuussa kukkakasvien parhaaseen kukinta-aikaan näkyi niin, ettei kimalaisia ollut linjan tietyillä lohkoilla montaakaan laskettavaksi. Eihän kimalaisille ollut niiton jälkeen pellonpientareilla enää kukkia, joista hakea mettä ja siitepölyä itselleen ja pesän poikasille, joten mitäpä ne olisivat laskentalinjallani lentäneet.

Mietin kaikkia Suomessa, Euroopassa ja muissa maailman maissa niitettyjä pellon- ja ojanpientareita sekä muista syistä katoavia kukkaketoja. Ymmärsin, että havaitsemani ilmiö lähenteli hyönteiskadon pääsyitä.

Tajusin tuottavani tietoa, jota voidaan oikeasti käyttää tutkimuksessa. Olin osa suomalaisia hyönteisseurantoja.

Lajintuntemustaidot harjaantuvat kimalaislaskennan yhteydessä. Maakimalainen vapautetaan lähemmän tarkastelun jälkeen. Kuva: Maija Astikainen

HYÖNTEISSEURANTOJEN tulosten perusteella ei voida sanoa, että meillä Suomessa olisi tapahtunut varsinaista hyönteiskatoa, kuten esimerkiksi Länsi-Euroopassa on todettu tapahtuneen.

Tämä on helppo ymmärtää, kun muistaa, että Suomen maisemarakenne ja luonnon tila on erilainen kuin Saksassa tai Hollannissa. Luontomme ja erityisesti maatalousympäristömme ovat vielä monimuotoisia ja maisemista löytyy vaihtelevuutta verrattuna Euroopan laajoihin viljapeltoihin. Ei ole vaikea ymmärtää, että muualla hyönteiskannat ovat heikentyneet, sillä tehoviljellyt, vahvasti muokatut ja torjunta-aineruiskutetut alueet jättävät hyvin vähän tilaa muulle luonnolle.

Janne Heliölä muistutti, että aineistomme ovat kuitenkin rajallisia.

”Eihän meillä kovin pitkältä ajalta ole tietoa,” hän sanoi.

Maatalousympäristön päiväperhosseuranta kertoo, että päiväperhosten määrissä on tapahtunut vuosien varrella suurta vaihtelua ilman selvää suuntaa. Vähentyneitä lajeja on kuitenkin enemmän kuin runsastuneita. Yöperhosseurannasta selviää, että yöperhosilla on Suomessa ollut kolme voimakasta huippuvuotta, mutta selvää trendiä kokonaisyksilömäärissä ei ole. Lajien välillä on kuitenkin suurta vaihtelua ja monet eteläiset lajit ovat runsastuneet, kun pohjoiset ovat useammin taantuneet. Kimalaisseuranta ei vielä pysty kertomaan kimalaislajien kannankehityksestä mitään, sillä havaintoja kerättiin tänä vuonna vasta toista kertaa.

”Hyönteiskannat heiluvat niin rajusti vuodesta toiseen, että pitää olla vähintään kymmenen vuotta, että mitään trendejä alkaa näkyä. Veikkaan, että isoimmat muutokset ovat tapahtuneet viime vuosisadan puolella”, Heliölä sanoi.

Merkittävimmäksi seuranta-aineistojen korvaajaksi ovat osoittautuneet luonnontieteellisten museoiden hyönteiskokoelmat.

Hyönteismäärien tutkimus on lähtökohtaisesti vaikeaa juuri suuren vuosittaisen vaihtelun vuoksi. Edelliskesän säät voivat vaikuttaa tulevan kesän hyönteismääriin niin paljon, että kehityksen suuntaa on vaikea erottaa. Sen vuoksi tarvitaan pitkiä aikasarjoja. Populaatioiden luontaisen heilahtelun lisäksi hyönteistutkimuksia vaikeuttavat lajien lähes loppumaton määrä sekä hyönteisten pieni koko, ja se, miten vaikeaa niitä on tunnistaa lajilleen maastossa. Tämä tekee esimerkiksi tarkkailemalla tehtävästä seurannasta monissakin ryhmissä mahdotonta.

Hyönteistutkimus on erittäin aikaa vievää ja vaatii perehtymistä sekä asiantuntemusta. Uusia hyönteislajeja löydetään jatkuvasti, eikä kaikkien tunnettujenkaan lajien elintavoista tiedetä välttämättä mitään. Miten sellaisten lajien tilaa voisi edes seurata?

Koska pitkäaikaisseurantoja on vähän, tutkijat ovat hankkineet tietoa hyönteiskadosta kiertokautta. Muun muassa hyönteispölytteisten kasvien satojen avulla on voitu arvioida muutoksia hyönteisten määrissä. Lounais-Suomessa on huomattu, että rapsisato on tietyillä alueilla laskenut, ja syyksi on epäilty kasvinsuojeluaineena käytettyjen neonikotinoidien aiheuttamaa pölyttäjien vähenemistä.

Myös autojen ikkunoihin törmänneiden hyönteisten vähenemistä on pidetty monissa aikakauslehtijutuissa merkkinä hyönteismäärien muutoksista. Aihetta on kuitenkin hankala tutkia, sillä vertailukelpoista aineistoa ei ole. Harva on tilastoinut autonsa tuulilasiin törmänneiden hyönteisten määriä vuosikausia ja ottanut huomioon auton mallin, ajonopeuden, säätilan, vuodenajan ja ajoreitin vaikutukset. Siksi minunkaan muistikuvani lapsuudesta eivät kelpaa tieteelliseksi todisteeksi hyönteiskadosta, vaikka havainto voi pitää paikkansa.

Hyönteisten väheneminen, kuten muunkin luonnon monimuotoisuuden hupeneminen, on hälyttävä asia. Kuva: Maija Astikainen

Merkittävimmäksi seuranta-aineistojen korvaajaksi ovat osoittautuneet luonnontieteellisten museoiden hyönteiskokoelmat. Niiden avulla voi mallintaa lajien populaatioissa tapahtuneita muutoksia. Suomessa museokokoelmien avulla on saatu esimerkiksi selville se, että huomattavan suuri osa maamme kultapistiäislajeista on taantunut 1960-luvun jälkeen, kun taas merkittävästi runsastuneita lajeja ei havaittu lainkaan.

KESÄN VIIMEISEN kimalaislaskennan tehtyäni jään miettimään, mitä Suomen hyönteisille tapahtuu tulevaisuudessa.

Harrastajien havaintojen, museoiden kokoelma-aineistojen, olemassa olevien seuranta-aineistojen ja asiantuntijoiden analyysien perusteella kaikista Suomen mehiläisistä ja kimalaisista 17 prosenttia, päiväperhosista 38 prosenttia ja sarvijääristä 21 prosenttia on arvioitu uhanalaisiksi. Uhanalaisuuden syiksi listataan monilla hyönteisryhmillä avointen alueiden kuten paahdeympäristöjen ja perinnebiotooppien umpeenkasvu, lahopuun väheneminen ja rakentaminen.

Vuosittain toistettava laskenta tuottaa vertailukelpoista aineistoa tutkimuksiin. Kuva: Maija Astikainen

Etenevä ilmastonmuutoskaan ei tule auttamaan pohjoisiin oloihin sopeutuneita lajeja. Tänä keväänä pohdin monta kertaa, miten Etelä-Suomen viime talven lumettomuus mahtoi vaikuttaa kimalaisten talvehtimiseen. Omalla laskentalinjallani kimalaisia näkyi sentään mukavasti, vaikka muutoksesta edellisvuosiin en pystynyt sanomaan mitään.

Huomasin löytäneeni seurantapaikaltani kesän kuluessa yli puolet Suomen kimalaislajistosta, yhteensä 18 lajia. Linjalaskentaa vuosittain toistamalla pystyn tuottamaan tietoa ainakin niiden kannankehityksestä paikallisesti, kotitilan mailla.

Lohduttavaa on, että hyönteiset ovat olleet ihmisten huulilla selvästi aiempaa enemmän. En muista, että hyönteisistä olisi koskaan aiemmin puhuttu niin paljon kuin nyt.

Soitan vielä Janne Heliölälle ja kysyn, mitä hän ajattelee hyönteisseurantojen tilanteesta Suomessa.

”Tilanne on ilman muuta parempi kuin viisi tai kymmenen vuotta sitten”, Heliölä sanoo. ”Sekä yö- että päiväperhosseurantoihin on löytynyt uusia vapaaehtoisia. Ja tuore kimalaisseuranta on ollut Suomen hyönteisharrastukselle aikamoinen piristysruiske. Kymmeniä ihmisiä on lähtenyt mukaan keräämään tietoa, ja heistä valtaosa ei ole harrastanut hyönteisiä aiemmin ollenkaan.”

Vaikuttaa siis siltä, että jos muutoksia tulevaisuudessa tapahtuu, ne kyllä havaitaan toimeliaan laskentaporukan ansiosta. Mutta hyönteisseurantojen parissa on selvästi aina tilaa uusille kasvoille.

Päivitetty 4.9.2020 klo 18:00. Tekstistä korjattu yöperhosten seurantaa koskevan kuvatekstin lukumäärä.

Hyönteisten lajimäärät Suomessa

Suomesta tunnetaan lähes 24 000 hyönteislajia. Lajirikkain hyönteislahko koostuu pistiäisistä, johon myös kimalaiset kuuluvat. Niiden lisäksi lahkoon kuuluu monimuotoinen joukko muita myrkkypistiäisiä sekä saha- ja kätköpistiäisiä.

Lähes yhtä paljon Suomesta on löydetty kaksisiipislajeja, eli kärpäsiä ja sääskiä.

Kuva: Hyönteislahkojen tunnistusopas