Oli vähällä, että Yrjö Kokon ikoninen kirja Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu olisi jäänyt kirjoittamatta. Se olisi voinut pahimmillaan tarkoittaa laulujoutsenen sukupuuttoa Suomessa. Olisiko kansallislintumme selvinnyt ilman Kokon käänteentekevää kirjaa?

Kokko aloitti joutsenten etsimisen Enontekiöltä keväällä 1946. Hän halusi kuvata pesiviä joutsenia tekeillä olevaan kirjaansa Neljän tuulen tiellä. Joutsenretkillä oli vuodesta toiseen mukana hänen luottoystävänsä, enontekiöläinen konstaapeli Sulo Rova.

Kokko tutustui Rovaan naapurinsa, Enontekiön nimismiehen Bertil Öhmanin kautta.

”Kokko ei ollut erämies ollenkaan tullessaan Lappiin”, kertoo nimismiehen poika, 80-vuotias muoniolainen Orvo Öhman. Hän oli pikkupoika tutustuessaan Ungelon torppaan muuttaneeseen Kokkoon.

”Isä kertoi Kokolle, että meillä on poliisi, joka on taitava metsässäkulkija”, hän kertoo.
Rovan lisäksi saamelaiset poromiehet opettivat Kokolle erätaitoja, kun hän valmisteli poropaimenkulttuurin murroksesta kertovaa kirjaansa.

Laulujoutsenpesyeessä on yleensä neljästä kuuteen poikasta. Kuva: Jukka Risikko

Läheiset suhteet saamelaisiin osoittautuivat ratkaiseviksi, sillä Kokko ja Rova saivat apua poromiehiltä joutsenen pesäpaikan löytämiseen. Saamelaiset liikkuivat paljon maastossa ja tiesivät, missä laulujoutsen saattaisi pesiä. 1940-luvun lopulla laji oli hyvin harvinainen Lapissakin.

Joutsenten kato

Laulujoutsen harvinaistui Suomessa jo 1900-luvun alussa. Luonnontutkija Kaarlo Eemeli Kivirikko kuvasi joutsenen levinneisyyden muutoksia Suomessa 1927 ilmestyneessä Suomen linnut -kirjassaan.

1800-luvun lopulla joutsenia pesi Lapista ja itärajalta Pohjois-Pohjanmaalle, Vaasaan ja Pohjois-Savoon saakka. Lisäksi niiden tiedettiin pesivän Karjalassa, Kannaksella Äyräpäänjärvellä ja Antreassa, 50 kilometriä Lappeenrannasta itään.

Seuraavan parin vuosikymmenen kuluessa laulujoutsen tapettiin lähes koko maasta. Se oli helppo ja näkyvä maali, suuri ja vitivalkoinen.

Miksi joutsen on valkoinen?

Orvo Öhman kertoo, että hänen tietojensa mukaan joutsenta ei metsästetty Enontekiöllä.

”Se oli pyhä lintu”, hän sanoo. Myös Karjalassa joutsenta pidettiin pyhänä, mutta muualla maassa se oli vapaata riistaa.

”Kaikkein etäisimmät sydänmaat ja kaukana ihmisasutuksesta olevat, vaikeakulkuiset nevat kätkevät nykyisin tämän ennen paljon laajemmalle levinneen ja runsaammin pesineen linnun jätteet. Ihmisasutuksen lisääntyminen ja metsästysaseiden kehitys on ilmeisesti ollut syynä tähän ikävään ilmiöön”, Kaarlo Kivirikko kirjoittaa.

Kivirikko ihmetteli miksi kuitenkin muuttoaikoina nähtiin satoja joutsenia. Mistä linnut tulivat?

Lintututkija Einari Merikallion arvion mukaan Suomessa pesi 1950-luvulla vain 15 laulujoutsenparia. Kuva: Ari Kuusela

”Tekisi mieli uskoa, että ne ovat Lapista”, Kivirikko toivoi. Hän ajatteli joutsenten ehkä pesivän vielä tuntemattomilla alueilla. Näin ei kuitenkaan ollut. Muuttoparvien satapäiset joukot olivat peräisin Kuolan niemimaalta ja muualta Luoteis-Venäjältä.

Myöhästyminen

Yrjö Kokko jäi ilman himoitsemiaan joutsenkuvia keväinä 1946 ja 1947.
Alkuvuonna 1948 hän jopa suunnitteli aivan toisenlaista projektia ja oli lähdössä Brasiliaan. Siellä Kokon oli tarkoitus kuvata trooppisia lintuja matkakirjaa varten. Tätä varten Kokko anoi puolen vuoden virkavapaata Muonion eläinlääkärin pestistään, mutta saikin vapaata vain neljä kuukautta.

Ehkä pettymystään sulatellakseen Kokko lähti taas Käsivarteen enontekiöläisten poromiesten kanssa. Tällä retkellä tapahtui ratkaiseva käänne.

”Näin joutsenien nousevan jokisulasta lentoon ja suuntaavan matkansa kohti pohjoista, ja silloin minä päätin, että menenkin niiden jälkeen niin kuin minä olen näinä viime keväinä tehnyt, ja jätän etelänhaaveet…”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.

Kokon virkavapaan typistys oli laulujoutsenelle onnekas ja ehkä jopa ratkaiseva sattuma.

Seuraavan kevään 1949 Kokko pyhitti laulujoutsenten etsimiselle. Kevät oli varhainen ja Kokko kiiruhti muutaman pesävihjeen jäljillä Sulo Rovan kanssa. Erään pesän piti olla Pöyrisjärven alueella, lähellä Näkkälän kylää.

Kun Kokko ja Rova pääsivät perille, he todella löysivät laulujoutsenten pesän, mutta linnuilla oli jo poikaset.

He olivat myöhästyneet.

Laulujoutsenten pariside on elinikäinen. Kuva: Kari Järviluoto

Kokko halusi kuvata pesimisen alusta asti. Ihmisiä karttamaan oppineet arat joutsenet opastivat poikueensa rauhallisimmille vesille ja katosivat erämaahan.

Kokko ja Rova yrittivät tavoittaa vielä toista paria reilun kahdenkymmenen kilometrin päästä Salvasjärven seudulta. Sieltä he eivät löytäneet joutsenia.

Epäonnisen vuoden jälkeen Kokko asetti tavoitteen: hänen olisi löydettävä pesiviä joutsenia seuraavana vuonna. Jos hän epäonnistuisi, hän keskittyisi muihin aiheisiin.

Viimeinen yritys

Toukokuussa 1950 Kokko odotti malttamattomana uutta linssiä kameraansa. Hän oli tilannut sen Hollannista, mutta osan saamisessa maahan oli ongelmia. Kevät eteni, ja Kokko pelkäsi taas myöhästyvänsä. Tällä kertaa sääolot olivat kuitenkin Kokon puolella, sillä kevät oli myöhässä.

Kuun puolivälin jälkeen Kokko saapui uusine 
kameralinsseineen Enontekiölle, mutta joutui taas odottaamaan, tällä kertaa lumipyryn hellittämistä. Toisaalta jäät eivät olleet vielä lähteneet Ounasjärvestä, eivätkä lumet sulaneet tunturista. Aikaa siis oli, ja Kokko oli täynnä toivoa.

Kokko ja Sulo Rova lähtivät liikkeelle Hetasta. He hiihtivät Näkkälään, jossa joukkoon liittyi Iisko Näkkäläjärvi. Molli-koira ja kaksi takkaporoa mukanaan seurue suuntasi samalla paikalle Pöyrisjärvelle, jossa he edelliskeväänä olivat myöhästyneet joutsenen pesinnästä ja nähneet poikueen pakenevan tunturiin.

Kun he pääsivät perille, he joutuivat taas pettymään. Pesä oli tyhjä.

Leutoina talvina joutsenia talvehtii Suomessakin. Kuva: Keijo Taskinen

Kevät oli Kokon arvion mukaan pari kolme viikkoa myöhässä ja Pöyrisjärvi vielä rantoja myöten jäässä. Kokko ei lannistunut. Hän ja Rova tiesivät pesäpaikkoja Norjan puolelta, ja he päättivät jatkaa seuraavaksi niitä kohti. Mukaan lähti uusi opas, Antti Proksi. He hiihtivät pitkän ja tuloksettoman lenkin Norjan puolelle: joutsenen pesiä ei vieläkään löytynyt. Retkue palasi hiihtäen Suomeen 21. toukokuuta ja ylitti rajan Pöyrisjärven länsipuolella, lähellä Salvasjärveä.

Siellä Kokko ja Rova tapasivat seuraavan oppaansa Antti Palismaan. Ensimmäinen lenkki luoteeseen ei tuottanut tulosta.

Toisena päivänä miehet suuntasivat lounaaseen, Mustinjärvelle. He olivat lähellä pientä lampea, jonka Kokko oli nimennyt Ihannelammeksi. Joutsenia ei näkynyt, ja Mustinjärvikin oli tyhjä.

Yrjö Kokon Ihannelampi oli lumen peitossa toukokuussa 2020. Kuva: Keijo Taskinen

Hanna ja Marski

Sitten onni kääntyi. Kokko kumppaneineen näki lennossa joutsenen, joka kailottaen laskeutui matalan hiekkaharjanteen taakse.

Kuuntele: Laulujoutsenen lentoääni »

Kokko löysi joutsenen pesän Mustinjärven lounaispuolella sijaitsevalta pieneltä lammelta 23.5.1950. Jukka Parkkisen kirjoittaman elämänkerran mukaan Kokko tärisi tuolloin niin, ettei saanut joutsenia kuvatuksi.

Koska pesintä oli vasta aluillaan, Kokko ei uskaltanut heti jäädä kuvaamaan joutsenia. Hän palasi lammelle vasta parin viikon päästä, poroksi naamioidun piilokojun suojissa.

Joutsenparin hän risti Hannaksi ja Marskiksi.

Kun Kokko ajatteli saaneensa linnuista tarpeeksi kuvia, hän lähti kiireesti. Hän ei malttanut odottaa edes poikasten kuoriutumista, vaan kiiruhti kuvinensa kirjan teon pariin.
Se valmistui vain reilussa parissa kuukaudessa. Laulujoutsen-kirja ilmestyi vielä samana vuonna ja sai hyvän vastaanoton. Laulujoutsenten ahdinko nousi valtakunnalliseksi puheenaiheeksi.

Yrjö Kokko jatkoi Ungelon torpan asuttamista ja kirjoitti vielä monta kirjaa Lapista.

Orvo Öhman varttui naapurissa ja kiinnostus lintuihin kasvoi vuosi vuodelta. Hän alkoi rengastaa lintuja veljensä kanssa. Kokko ei muista linnuista niin hirveästi innostunut, mutta silloin erittäin harvinainen muuttohaukka herätti hänen kiinnostuksensa. Öhman vei Kokon muuttohaukan pesälle, sekä myöhemmin kotkia rengastamaan.

Laulujoutsen rauhoitettiin jo 1934, mutta vasta Yrjö Kokon kirja onnistui muuttamaan ihmisten asenteet joutsenten laitonta metsästystä vastaan. Kuva: Ari Kuusela

Asennemuutos

Ihmisten asenteita oli yritetty muuttaa ennen Yrjö Kokon kirjaakin. Laulujoutsenen heikentyvä tilanne huomattiin jo 1916. Silloin vedottiin pohjanmaalaisiin nimismiehiin, että nämä valvoisivat tarkemmin metsästysasetusta, joka kielsi joutsenen tappamisen. Joutsen rauhoitettiin täysin 1934, mutta metsästys jatkui isossa osassa maata kuten ennenkin.

Valistuksesta oli varmasti hyötyä, mutta Kokon kirja oli läpimurto, jonka ansiosta asia nousi suuren yleisön tietoisuuteen.

Kirja nostatti laulujoutsenbuumin. Sanomalehti Uusi Suomi raportoi huhtikuussa 1951, että ”Hanna ja Marski” oli nähty Ilmajoella. Joitakin päiviä myöhemmin Suomen sosialidemokraatissa paheksuttiin, kun laulujoutsen oli ammuttu siipirikoksi Kiuruvedellä.

Ihmiset lähettivät Kokolle kirjeitä joutsenhavainnoistaan, ja Kokko kirjoitti joistakin tapauksista lehtiinkin. Saarijärven Aino nousi koko kansan julkkikseksi. Tuhannet ihmiset kävivät katsomassa tätä pienessä sulassa talvehtivaa kesyä joutsenta, parhaimmillaan kolme bussilastillista päivässä.

Asennemuutos ja vainon loppuminen osoittautuivat ratkaiseviksi, sillä joutsenten määrä kääntyi kasvuun hämmästyttävän nopeasti.

Poikasten varttuminen lentokykyisiksi kestää parisen kuukautta. Kuva: Jukka Risikko

1977 Suomessa arveltiin pesivän noin 160 joutsenparia. Samana vuonna Yrjö Kokko kuoli.

Orvo Öhman tapasi Kokon sattumalta vuotta ennen tämän menehtymistä. Öhman oli muuttanut töiden takia Hetasta Muonioon, mutta kävi eräänä viikonloppuna Enontekiöllä riekostamassa. Hänellä, kuten monella hettalaisella metsästäjällä nykyäänkin, oli Kokon esimerkin innoittamana lintukoira, saksanseisoja.

Öhman ulkoilutti koiraansa Hetassa, kun pieni seurue pysähtyi toiselle puolelle tietä.

”Illan hämyssä tuttu ääni sanoi: Herranjestas, tämähän on Molli, minun koirani Molli!”, Öhman kertoo. Yrjö Kokko näki rakkaan vanhan koiransa Öhmanin samanvärisessä saksanseisojassa.

”Hän tervehti minua kyynel silmässä. Se oli liikuttava kohtaaminen”, Öhman muistelee.

1970-luvulla laulujoutsenten määrä oli kymmenkertaistunut. Laulujoutsen oli uusien pesimäjärvien lisäksi asettunut myös suomalaisten sydämiin, ja 1981 se valittiin Suomen kansallislinnuksi.

Laulujoutsenten määrä jatkoi kasvua: 1986 Suomessa pesi 430–700 joutsenparia, 1990 miltei tuhat paria. Kun laji oli saanut jalansijan, lintujen määräkin pääsi elpymään nopeammin.

Vuonna 2000 joutsenpareja arvioitiin olevan 1500, 2004 noin 5300 paria. Tuoreimman, vuoden 2018 arvion mukaan Suomessa pesii 11 000 laulujoutsenparia.

Laulujoutsenen runsastuminen sukupuuton partaalta elinvoimaiseksi lajiksi on ollut poikkeuksellisen nopeaa. Kasvuvauhtia selittää se, että ihmisten vaino oli ilmeisesti ainut lintuja verottava tekijä.

Jos laulujoutsenen menestystarinaa vertaa nykyisiin uhanalaisiin lajeihin, tilanne on aivan toisenlainen. Monen lajin kohdalla vaino on loppunut, ja munat saavat kehittyä rauhassa.

Ongelmana on, että lajien elinympäristöt ovat uhattuina maankäytön vuoksi, tai ne muuttuvat esimerkiksi ilmastonmuutoksen seurauksena.

Laulujoutsenen paluu kuitenkin osoittaa, että harvinainenkin laji voi elpyä, jos sitä osataan suojella 
oikein keinoin.

Jutun lähteinä on käytetty muun muassa Jukka Parkkisen kirjoittamaa elämänkertaa Yrjö Kokko – sadun ja luonnon runoilija (WSOY 2003) sekä toimittaja Pekka Juntin juttua Lampi, joka pelasti laulujoutsenen (Lapin Kansa 13.6.2016). 

Nykyään Suomessa pesii noin 11000 joutsenparia. Kuva: Ari Kuusela

Laulujoutsen

Cygnus cygnus

Tuntomerkit: Aikuisena iso ja valkea. Voi sekoittaa kyhmyjoutseneen, mutta laulujoutsenen nokka on kiilamainen ja sen tyvi on keltainen. Harvinaisella muuttovieraalla pikkujoutsenella keltaista on vähemmän. Nuoret joutsenet ovat harmahtavia ja ne voi sekoittaa hanhiin. Ääni soinnukas; sen voi sekoittaa lähinnä kanadanhanheen.

Ravinto: Syö vesikasveja, etenkin järvikortetta, mutta myös esimerkiksi vitoja ja sorsimoita. Pelloilla voi syödä viljaa tai perunoita, ja kesällä laulujoutsen on perso myös marjoille.

Pesintä: Touko–kesäkuussa 4–7 munaa, joita naaras hautoo yli kuukauden. Poikaset lentokykyisiä noin kolmen kuukauden ikäisinä, joten avovesikautta laji vaatii ainakin 150 päivää. Joutsenpari pysyy tavallisesti yhdessä koko eliniän.

Uhanalaisuus: Laulujoutsen on nykyisin elinvoimainen. Pesimäkanta on todennäköisesti yli 10 000 paria eli noin kaksi kertaa niin paljon kuin Ruotsissa. Kansallislintu.

Suojelu: Rauhoitettu, ajoittaisia vaatimuksia metsästämisen aloittamisesta on esitetty.

Muutto: Syysmuutto loka–marraskuussa, muuttaa lähiseuduille Etelä-Ruotsiin, Tanskaan ja Pohjanmeren rannikkoalueille, ja etsii nykyisin ravintoa myös pelloilta sekä talvialueillaan että meillä. Leutoina talvina joutsenia myös talvehtii Suomessa.

Tiesitkö? Puolustaa hanakasti reviiriään ja ajaa muut joutsenet pois pesimäjärveltään tai -lammeltaan. Tutkimusten mukaan laulujoutsen ei kuitenkaan häiritse pienempien lajien pesintää eikä se ole vaikuttanut sorsalintujen, kuten haapanan, vähenemiseen.

EnontekiölaulujoutsenLaulujoutsen – Ultima thulen lintuYrjö Kokko

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!