Teksti ja kuvat: Juha Taskinen

Lumipesä löytyi kapean metsäluodon kupeelta kaksikymmentäkuusi vuotta sitten. Muistan silloin nähneeni Selänpesijän ensimmäistä kertaa muikuilemassa pesimäsaaren rantakiveltä ohi lipuvaa venettäni. Sitten tuttavaksi tullut nukkui kolme kilometriä kauempana huvilasaaren sivukivellä ja kolmannen kerran se löytyi ruovikon keskeltä salakiveltään.

Nämä loikopaikat muodostivat seitsemäntoistasaarisen altaan, keskelle jäi selkävesi, jonka norppa ylitti eli pesi helposti neljällä kilometrin pituisella matkasukelluksella.

Ruusu

Selänpesijä otti kalaveden haltuunsa Unelma-norpan kuoltua vuonna 1990. Se käväisi Linnansaaren kansallispuiston vesillä Ella-naaraan reviirin laitamilla, mutta näiden kahden naaraan synnytyspesäpaikat pysyivät selkäveden eri laidoilla.

Saimaannorppa voi elää yli kolmekymmentävuotiaaksi, ja hyväkuntoinen synnyttää kuusivuotiaasta lähtien joka toinen vuosi. Näin ynnäten Selänpesijä olisi synnyttänyt kymmenkunta kuuttia. Havaintojeni mukaan niitä on ollut kahdeksan.

Saimaannorppa

Selänpesijä kevätjäisellä kotijärvellään, jolla se on elänyt jo kolmisenkymmentä talvea. Kuva: Juha Taskinen

Norppavuosien jatkumossa Selänpesijästä kehkeytyi läheisin ja seuratuin hylje. Osin siksi, että sen sukellusten reuna ulottui valkamalahteen josta olen lähtenyt sadat kerrat norppaeloa tallentamaan. Naaraan synnytyssaari sijoittui osakaskuntamme vesille, ja ollessani valvojana törmäsin saaren vierellä kohorivistöihin norppien suojaksi asetettuna verkkorajoitusaikana. Haukiverkkojen poistattaminen nostatti hupikalastajassa huutoa ja raivonpuuskia. Nimettömien pikkusaarten omistaja luopui niistä pyyntöni mukaisesti, ja saarista tehtiin yksityinen luonnonsuojelualue.

Saari sisarusluotoineen ovat nimistössäni Selänpesijät. Sen karut kiveliöt ottivat kevään soitossa vastaan selkäveden jäämurskeet, toukokuussa karvanvaihtoon kylpeytyvän emän tai uroksen. Kesemmällä mäntylatvoja koristivat nuolihaukan poikaslennot. Marraksena ensijäähän ilmestyi Selänpesijän huokailuavantoja, ja pohjantuuli muurasi kallioniemeen tanakat kinokset.

Yhdeksänkymmentäluku oli voimallista aikaa, kun Haukivedellä alkoi Itä-Suomen yliopiston norppatutkimus ja sen myötä hylkeiden lähetinseuranta. Niihin aikoihin Selänpesijä alkoi vaihdella kuuttimispaikkaa kahden saaren välillä. Joskus pesä pysyi vaiti. Pohjalta löytyneet karvaköntit ja jäätyneet avannot kertoivat kuutin kuolemasta.

Sitten 1995 Selänpesijältä jysähti täysi potti, kun kaikkien aikojen ensimmäiset kuuttikaksoset nähtiin sen imetysavannolla. Näistä toinen, Ruusuksi nimetty, sai selkäkarvoihinsa tutkimusaikojen ensimmäisen seurantalähettimen. Signaali sammui, ja kuutti katosi kesäkuun alussa samaan aikaan kun kalaverkot ilmestyivät syntymäsaaren vierelle. Toinen kuutti sai nimekseen Naks.

Naks

Norppien jäänalainen videoseurantani oli tullut tutkimuksen kautta ­luvalliseksi 2002, ja asensimme kameroita Selänpesijän hengitysavannoille. Monitorin näyttöön ilmestyi Naks-kuutti, ja Selänpesijä-emä pörhisteli viiksillään kameraan. Ne eivät pelänneet tarkkailuamme.

Selänpesijä kurkistaa kuvaajaansa, taustalla sen kuutti Naks. Kuva: Anni Rautio ja Juha Taskinen / UEF

Saimme tallennettua emän ja poikasen yhteiseloa ja yritimme hydrofonin avulla nauhoittaa norppien ääntelyä. Kuulokkeista kantautui naksahduksia, jään volahtelua ja syväväylää runttaavan laivan jumputusta.

Naks varttui, ja emä imetti siitä valmiin sukeltajan nietoksen onkalossa. Kevät luuti jäät Haukivedestä, ja Selänpesijä lopetti imettämisen.

Naks-tyttö laajensi ahvenien perässä saalistuslenkkejään verkkorajoitusalueen yli ja tukehtui kuhaverkkoon kilometrin päässä syntymäpaikastaan. Kuutin kuolema oli hyytävää alkua monien seurantakuuttien ja tuttavanorppien verkkokuolemien todistamiselle.

Markku

Talvettomat talvet seurasivat toisiaan uudella tuhatluvulla. Maaliskuussa 2007 norppien paritteluaikaan Joensuun tutkimusporukka kuunteli yöllä jäänalaisia ääniä teltassa Selänpesijän saarten välissä. Hydrofonin kautta nauhurille tallentui ensi kertaa urosnorpan nopeasti koputtavaa lemmenkutsua.
Huhtikuun kuudentenatoista Selänpesijä nähtiin imettämässä kuuttiaan paljaalla jäällä, ja viisi päivää myöhemmin pääsin veneellä saareen. Haukivesi ei ollut irronnut jääpeitteestään koskaan näin aikaisin. Kuutti oli hyvin vaalea. Se puhalteli taskujään alla, käväisi hengitysavannolla.

Selänpesijä imettää Markkua, jonka selässä näkyy paikannin.

Emä maidotti pienokaistaan matalan kiven päällä, ja tämä oli myös aikaisen kevään tuomaa ja uutta. Kahta päivää aiemmin olin haavinut Ella-emän Erna-kuutin jäältä lähetinseurantaan. Lupa oli ottaa myös tämä.

Imetyksen jälkeen Markun päivänä 25. huhtikuuta Selänpesijä solahti kuutin viereltä syönnöksilleen. Ettosille nukahtanut Markku-kuutti joutui silloin hetkeksi haaviin ja norppatutkijat liimasivat pojan selkäkarvoihin pienen seurantalähettimen.

Varhain seuraavana aamuna peippojen visertäessä aamun avausta Selänpesijä imetti kuuttiaan. Lähetin ei näyttänyt haittaavan kummankaan elämää. Se oli valtava kevät täynnä riemua ja odotusta! Viipyilin saaressa ja näin kuinka Selänpesijä houkutteli Markun selkävesille ja veti peräänsä neljän minuutin sukelluksiin. Hämärän saapuessa emä saatteli kuuttinsa rantaan. Se jäi unisukelluksiin kivien onkaloon; sinne ei iso hylje mahtunut.

Markun liikkumista seurattiin päivittäin. Signaalin ja näköhavaintojen mukaan se pylkkäsi yhä enemmän yksin ahvenjahdissa syntymäsaarensa kahta puolta pinnanalaisilla matalikoilla. Yöksi se palasi louhionkoloon.

Selänpesijä ja Markku Haukiveden maisemissa. Haukivesi Savonlinnasta luoteeseen on yksi tärkeimmistä norppa-alueista. Kuva: Juha Taskinen

Olin muutaman päivän poissa Etelämanner-retkikunnan harjoitusleirillä, kun sain vakavan viestin. Markku oli uinut kauemmas kuin ennen, suojelualueen ulkopuolelle venevalkamalahteen kalaverkkojen sekaan. Yritin selvittää osakaskunnan sihteeriltä, kenen verkot olivat ja miten ne saataisiin pois kuutin läheltä. Verkkojen omatoiminen poistaminen ilman omistajan oikeutusta on lain mukaan rikos.

Seuraavana aamuna 26.5.2007 Markku löytyi kuhaverkkoon tukehtuneena samalta paikalta ja saman vapaa-ajankalastajan verkosta kuin Naks kuusi vuotta aiemmin. Huvilan omistaja oli saanut verkosta kuusi ahventa ja nyt kuutin.

”Seuraavana aamuna Markku löytyi tukehtuneena vapaa-ajankalastajan kuhaverkosta.”

Verkon pitäjä lupautui kalastamaan sinä keväänä vain norppaturvallisella katiskalla. Myöhemmin keväinen, puolentoista kuukauden verkkorajoitus laajeni korvauksineen myös tuolle surmasärkälle, mutta heti rajoituksen päätyttyä heinäkuun alussa särkälle laskettiin verkkojatoja, monen verkon ketjuja.

Selänpesijä-emä otettiin lähetinseurantaan samana keväänä ja sille annettiin tutkimusnimeksi Terhi ja räpylämerkin numeroksi 470. Raskausaika, synnyttäminen ja imetys näkyivät. Norppa saattoi levätä suojakivellään viisitoistakin tuntia. Emä oli laihtunut kuutin verran ja painoi 40 kiloa.

Selänpesijä-Terhin seuranta antoi tärkeää tietoa synnyttävien naaraiden elinpiirin laajuudesta ja myös sen suhteesta toiseen synnyttävään naaraaseen. Kesän aikana Selänpesijä liikkui kymmenen kertaa kahdeksan kilometrin alueella, ja lähinaaraan Ellan synnyttämispaikkaan oli matkaa kolme kilometriä. Seurannoissa selvisi, että vaikka naaraiden sukelluspiirit menivät päällekkäin, synnytyskinosta ei koskaan kaivettu toisen lähelle.

Kuutiton välivuosi teki Selänpesijälle nannaa, välivuoden talven jälkeen sen turkin kiehkurat säihkyivät kuparisina.

Markun kevään jälkeen urosnorppaa ei näkynyt vahtimassa rouvaansa. Mutta siellä Tatu varmasti luurasi, ruttunaamainen uros joka kerran tammipakkasilla nousi virransilmästä ylös, ja avanto jäätyi. Tutkimusporukka hakkasi sille yön pimeydessä avannon ja pelasti uroksen.

Kimmo Ja Utu

Huhtikuussa 2011 talviverkonpitäjän koira kaivoi rantakinosta ja sieltä löytyi Selänpesijän synnytyskuollut kuutti, mutta 2013 juhlittiin taas räpyläjäisiä, kun terheneltä kurkisteli kuuttipoika.

Tämän ikiliikkujan nimesin Kimmoksi, sillä se oli innokas uimari. Kimmo, kuten kaikki Selänpesijän kuutit olivat väritykseltään lähes hopeisia. Lähinaaraan Ellan kuuttien villoissa oli enemmän ruovikonruskeaa.

Norppien päivä oli monesti samanlainen: Iltapäivällä Kimmo nujusi rantavedessä, pureskeli järviruokoja, nosti pohjasta lepän urpuja tai haavanlehtiä ja pyöritteli niitä pinnalla.

Kimmo leikki haavanlehdillä, ruo’onkorsilla ja kiviltä karisseella jäkälällä.

Kiveltä karissut jäkälä näytti olevan mieluisin leikkikalu, sen kanssa Kimmo vehtasi pitkät tovit, painoi pohjaan ja palleron noustua pinnalle veti eturäpylällä pelivehkeen taas mukaansa. Väsyksiin puuhattuaan kuutti kiipusti suojakivelle ja nukahti. Se heräsi ronklattavien koskeloiden ohiuintiin, joskus itikan yninään viiksissä. Kimmo nappaili suullaan itikoita taitavasti ilmasta. Selänpesijä rantautui iltapäivän lopulla.

”Kimmo pureskeli ruokoja ja nosti pohjasta lehtiä. Jäkälä oli sen mieluisin leikkikalu.”

Kimmo kuuli emän saapumisen muutamaa hetkeä ennen kuin se näkyi. Se solahti alas, ja kivikossa kaikuivat vaativat maitohuudot, emän puhallukset sekä molempien vesipörinät. Kuutti tökki emän mahaa veden alla, otti kyytiä halausotteella selässä ja näykki takaräpylöitä.

Kimmo imee rasvaista norpanmaitoa.

Selänpesijä varmisti nuuhkimalla rannan ihmisvapaaksi, silmäili vielä metsään kunnes ryntäsi kivelle. Imemisestä lähti rytmikäs mutskutusääni. Välillä nälkäinen parahti, ja silloin emä antoi tilaa ja kääntyi tarjoamaan reilummin nisiään.

Vartin päästä Kimmon maha oli täynnä ja molemmat nukahtivat. Auringon taivuttua alas laulurastas aloitti tähtilaulunsa, ja Selänpesijä saatteli kuuttinsa täsmälleen samaan kivenonkaloon kuin Markun aikoinaan.
Kolmen jälkeen aamuyöstä emä palasi maha täynnä ahvenia ja haki kolosta kuuttinsa. Ne puljasivat tovin ja nousivat laakealle näkökivelle nukkumaan. Emä ylempänä, kuutti alempana kallionhyllyllä veden rajassa.

Ohi ryntäävä moottorivene tai yli viuh­tova lintu herätti ne, muuten torkkuivat sikiunta. Auringon kuumin hetki sai ne veteen ja uusi päivä alkoi.

Utuisena toukoyönä ranta lahjoitti yllätyksen. Kimmo nujusi pintaan toisen kuutin kanssa! Kuuttipari kierteli ympäri Selänpesijän makuukiveä, ne turksuttelivat, kieppuivat toisissaan, nenuttelivat ja suikkeloivat rinnan ja peräkkäin saaden ruovikon värisemään.

Kimmo ja toinen kuutti piehtaroivat rantavedessä.

Vinguin ilosta, mutta ajatukset haroivat tyhjää, mistä ihmeestä tuo kuutti oli tullut? Selänpesijä nuuhki molempia ja suhtautui niihin tyynesti ja samalla tavalla.

Oliko tällä sukelluspiirillä sittenkin toinen naaras jota ei vain ollut huomattu? Sen täytyi olla varhain vieroitettu kuutti, joka oli lähtenyt pitkälle päiväuinnilleen. Kimmo ja Selänpesijä jäivät tuhisemaan kiville sarastukseen asti. Utu-kuuttityttö oli hävinnyt yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Ismo

Talvella 2014 Selänpesijä synnytti nimikkosaaren luonnonkinokseen kuolleen kuutin. Seuraavana vuotena kolasimme sille apukinoksen Itä-Suomen yliopiston norppatutkimusporukalla. Apupesä kelpasi, mutta kuuttia ei välivuotena syntynyt.

Mutta apukinoksen houkutus toimi ja Selänpesijä synnytti kolaamaamme muhkeaan kahdeksanmetriseen apukinokseen poikakuutin helmikuussa 2016.

Oli helpottavaa seurata, kuinka metrin korkea, neljä leveä pohjoisrannalle tampattu kinos kesti leudot sekä vesisateet.

Katselin riemuissani 13. huhtikuuta,kun Selänpesijä nousi vauhdikkaasti jäälle kuutti kintereillään. Ismo-kuutti oli samaa Selänpesijän ja Tatun terhakkaa sarjaa, kiivaasti maitoa imevä ravakka norpanalku.

Haukiveden heittäessä jäitä selästään 22. huhtikuuta emä ui rauhattomasti aallokossa ja käsketti jääpalan syöntiin innostuneen Ismon mukaansa yhä syvemmille sukelluksille. Samalla rytmillä elivät kuten ennenkin, ja alkukesästä löytyivät lepokiven päältä tyytyväisinä tuhisemasta.

Yön tultua Selänpesijä saattoi uuden kuuttinsa kivenonkaloon samoin kuin Markun ja Kimmonkin.
Vesivuosikymmenet olivat jättäneet merkkinsä Selänpesijään monine arpineen, ja rähmivää oikeaa silmää se siristi usein umpeen. Valtiasnaaraan elämänkehä oli hiljaa umpeutumassa. Kuuluuko vielä tänä keväänä apukinoksesta uuden kuutin maitohuuto?

Juha Taskisella on kuvaamiseen Ely-keskuksen erikoislupa, joka koskee poikkeamista luonnonsuojelulain 39§:n mukaisesta rauhoitettujen eläinten häiritsemiskiellosta saimaannorpan suhteen.

Selänpesijä on nähnyt väkensä kasvavan

Saimaannorppa on norpan alalaji. Niitä on Saimaassa noin 360, eikä saimaannorppaa muualla olekaan. Norppakanta on kasvanut kolmessa vuosikymmenessä kaksinkertaiseksi, siis tuskallisen hitaasti. Sukupuuton se on välttänyt. Yksi 1980-luvun lopun alle 200 norpasta ja nykyisestä norppajoukosta on tämän jutun Selänpesijä. Se on nähnyt väkensä kasvavan.

Numeroiden takana ovat yksilöt, minkä Juha Taskisen tarina kertoo hyvin vahvasti. Yksilöt siirtävät eteenpäin osaansa norppakannan hapertuneesta monimuotoisuudesta ja keksivät keinot selviytyä vaikeista pesimäoloista.

Selänpesijä on ollut yksi koko norppajoukon kantavista voimista. Se on saanut osansa joukkoaan koettelevista vitsauksista; usea sen kymmenkunnasta kuutista on menehtynyt kalaverkkoon. Uuden kuutin vuoro on tullut vasta välivuoden jälkeen.

Muutama vuosi sitten ihminen alkoi auttaa norppia apukinoksilla. Vanha norppanaaras hyväksyi ne heti. Sen kuuteille oli jo tullut paremmat selviytymismahdollisuudet, kun verkkokalastukselta rajoitettu alue moninkertaistui kymmenkunta vuotta sitten. WWF, Luonnonsuojeluliitto, Metsähallitus, Itä-Suomen yliopisto, monet vapaaehtoiset ja Juha Taskinen kuvillaan ovat tehneet sitkeää työtään Selänpesijänkin hyväksi.

Teksti: Antti Halkka

haukivesiJuha Taskinenkalastussaimaasaimaannorppa

Hyvän mielen joululahja!

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus ja luonnon hyvää tekevä vaikutus. Tilaamalla tuet luonnonsuojelutyötä.