Haltin huippu ja sen sivuhuippu Haldičohkka ovat molemmat Norjan puolella. Suomen korkein kohta, 1323,6 metriä, sijaitsee hieman alempana rajapyykin 303B kohdalla. Sivuhuipun laki on vain kivenheiton päässä Norjan puolella, seitsemän metriä korkeammalla. Myös koko Haltin tunturiryhmän korkein laki, 1361 metriä korkea Ráisduottarháldi, sijaitsee Norjassa noin puolentoista kilometrin päässä rajapyykiltä.

Haltille on vaellettava Kilpisjärveltä 55 kilometriä, kannettava rinkka tai vedettävä ahkio ja vuodatettava jokunen hikipisara, mutta se kannattaa: maisemat ja elämykset ovat sellaisia, että vastaavaa ei ole missään muualla Suomessa.

Käsivarren suurtuntureilla sijaitsevat Suomen kaikki yli 1000 metriä korkeat tunturit ja kolme neljäsosaa erämaa-alueesta on puutonta paljakkaa.

Jylhistä maisemista on kiittäminen satoja miljoonia vuosia sitten tapahtuneita kallioperän mullistuksia, jolloin Haltilta Käsivarren peukalonhankaa pitkin Mallan luonnonpuistoon kiertävästä alueesta tuli ainoa Suomen puolelle yltävä osa Köli-vuoristoa, Skandien etuvartio. Miljoonista vuosista huolimatta kallioperä on Suomen nuorinta.

Haltille suunnataan usein Kilpisjärveltä. Kuva: Markus Sirkka

Taustalla siintävälle Haltille on Kilpisjärveltä edestakaisin noin 110 kilometriä. Lähes koko matka on puutonta paljakkaa. Kuva: Markus Sirkka

Polkua pitkin

Suomen korkeimmalle kohdalle johtaa Kilpisjärveltä polvenkorkuisilla puutolpilla kesäreitiksi merkitty Kalottireitti. Talvisin voi hiihtää risuilla merkittyä huoltoreittiä pitkin.

Kalottireitin merkki. Kuva: Markus Sirkka

Väkeä riittää. Käsivarren erämaa-alueelta kirjataan vuosittain noin 15 000 kävijää, joista kolmasosa kapuaa Haltille. Reitillä on autio- ja varaustupia lyhyiden päivämatkojen välein, joten mikäpä on patikoidessa tai hiihtäessä, palvelut ovat huippuluokkaa.

Tyypillisesti Haltin vaellus vie viikon: kahdessa tai kolmessa päivässä 42 kilometriä Kalottireittiä Kilpisjärveltä Pihtsusjärven autio- ja varaustuvalle, sieltä Haltin huiputus päiväreissuna kevyesti ilman rinkkaa. Tosin sunnuntaikävelystä Haltin valloitus ei silloinkaan käy, sillä edestakaista matkaa kertyy 24 kilometriä, josta puolet on ylämäkeä. Eikä mitä tahansa mäkeä, sillä korkeuseroa kertyy Kilpisjärven pinnasta Haltin laelle reilut 850 metriä ja Haltin juureltakin vielä 400. Louhikkoista polkua riittää kumpaankin suuntaan.

Joku tekee reissun saamelaisten pyhänä pitämälle tunturille hitaammin, joku nopeammin, mutta ainakin yksi ylimääräinen päivä Haltille kannattaa varata; Skandien yli puhaltavat ilmavirtaukset ja säänhaltijat tekevät Yliperän säästä oikukkaan ja maisemat saattavat huiputuspäivänä hyvinkin olla paksun pilven peitossa elleivät peräti riehuvan myrskyn kourissa.

Haltilta lähimmillään vain 30 kilometrin päässä sulana lainehtivan meren vaikutus tuo säähän arvaamattomuutta, mutta myös Suomen paksuimmat lumihanget. Kilpisjärveltä on mitattu lumen ennätyssyvyydeksi 190 senttiä.

Näkymä Etu- eli Pikku-Haltilta Haltin (vas.), Ritnicohkkan ja Pikku-Haltin muodostamaan hevosenkenkään. Keskellä Háldijávri ja Haltin tuvat. Ritnicohkka (1317 m) on Suomen korkein huippu, mutta ei korkein kohta. Kuva: Markus Sirkka

Punamyyriä vilisemällä

Viime elokuisella reissullani en jäänyt Pihtsukselle, vaan jatkoin matkaa Haltin kainalossa Háldijávrin rannalla sijaitsevalle Haltin uudelle autio- ja varaustuvalle. Pääreitiltä puolitoista kilometriä sivussa oleva tupa on mainio ja rauhallinen, olen autiotuvan ainoa majoittuja. Parin sadan metrin päässä on Haltin vanha autiotupa; molemmat ovat alun perin olleet rajavartiolaitoksen käytössä.

Tuvilta on laelle reittiä kiertäen viisi kilometriä, oikaisten lyhyemmästi. Polusta ei Haltin rinteellä voi juuri puhua, eikä kivikosta uraa aina erota. Viitoitus ohjaa kuitenkin eteenpäin.

Punamyyrä on harvinainen Háltijávrin korkeudella. Kuva: Markus Sirkka

Ennen liikkeelle lähtöä hörpin aamukahvia tuvan portailla, ja ihmettelin pihamaalla villisti edestakaisin vilistäviä jyrsijöitä, jotka myyräspesialisti, professori Heikki Henttonen tunnisti kuvista myöhemmin punamyyriksi.

Havainto tuntui yllättävän myyrämiehenkin, sillä Henttonen ei muista, että Käsivarressa lähinnä tunturikoivikoissa ja varvikoiden suojassa viihtyvää punamyyrää olisi aiemmin tavattu yhtä korkealta paljakasta, ei vaikka jyrsijätutkimuksiin liittyvät pitkäaikaisseurannat ovat jatkuneet Käsivarressa yhtäjaksoisesti jo vuosikymmeniä.

”Ehkä kämppä on se ratkaiseva tekijä myyrien muuttoon Haltille”, Henttonen pohti.

Vuosi 2015 oli myyrähuippuvuosi Lapissa ja Käsivarren tyyppilajille tunturisopulillekin kohtalainen. Haltin rinteellä niitä kipitti elokuussa muutamia.

Haltin lumenviipymät ja Pihtsusjärven pohjoispään rehevät rannat ovat selvästikin tunturisopulin mieleen, mutta sopulien merkittävimmät talvehtimisalueet löytyvät laajemmilta ja runsaslumisemmilta Norjan ja Ruotsin lumenviipymiltä.

Rajapyykki 303B sijaitsee Suomen korkeimmalla kohdalla. Kuva: Markus Sirkka

Naiset ensimmäisenä Haltilla

Retkeilymielessä Haltille on kavuttu lukuisilla tavoilla: vaeltaen, hiihtäen, koiravaljakolla ja leveärenkaisella läskipyörällä. Haltin 100 000:s valloittaja potkutteli laelle potkukelkalla keväällä 2011. Kilpisjärveltä kevättalvisin järjestettävät moottorikelkkasafarit kartuttavat kävijätilastoa joutuisasti.

Rajapyykiltä löytyvään Haltin kirjaan järjestysnumeron ja nimensä on kuitannut jo 120 000 kävijää. Haltin tuvalle lennetään myös helikopterilla ja lentokoneella Pihtsusjärvelle.

Ensimmäisen kirjan Haltille veivät suomalaisen tunturiretkeilyn pioneerit, Suomen Naisten Liikuntakasvatusliiton retkikunta, joka vaelsi Haltille Anna Lehtosen johdolla 1933. Kirja sijaitsi tosin aluksi rajapyykillä 304A Suomi-neidon lapasen kärjessä, vajaa kilometri koilliseen nykyiseltä paikalta.

Yksi retken kolmesta osallistujasta, Kaarina Kari, kirjoitti seikkailusta myöhemmin kirjan Haltin valloitus.

Louhikkoista maisemaa Haltin rinteeltä etelään. Vasemmalla Ritnicohkka, oikealla Háldijávri ja Etu- eli Pikku-Halti. Kauimmaisena siintää Pihtsusjärvi, mistä useimmat Haltille nousevat tekevät päiväretken huipulle. Kuva: Markus Sirkka

Vaihtoehtoiset reitit

Haltille pääsee lyhempääkin reittiä. Laelle saapuu joensuulaiskolmikko, joka on Haltilla päiväretkellä matkalla Nordkappiin. Tuukka Sivonen, Tenho Kokko ja Antti Laukkanen ovat tulleet autolla Norjan puolen Guolasjärvelle, josta on laelle noin 10 kilometrin vaikeakulkuinen ja kivikkoinen patikka.

Guolasjärveltä aloittaminen on myös vaihtoehto, jos ei halua vaeltaa Kalottireittiä edestakaisin. Kilpisjärveltä Guolasjärvelle pääsee oman auton lisäksi taksilla. Linja-auto vie Skibotniin saakka, missä voi vaihtaa taksiin. Lumi sulaa Skandien rinteiltä myöhään, siksi osin huonokuntoista tietä suositellaan vasta heinäkuun puolivälin jälkeen.

Retken voi aloittaa myös Skibotniin vievän tien varresta, käppäillä Didnujoen vartta itään ja puikata Lossujärven kohdalta Suomen puolelle. Urtasjokilaaksoa pitkin pääsee edelleen Vuomakasjärvelle ja Kalottireitille.

Norjalaiset anteliaina

Halti sai vuodenvaihteessa runsaasti julkisuutta. Silloin uutisoitiin norjalaisesta Facebook-ryhmästä, joka haluaa lahjoittaa Norjan puolella sijaitsevan Haltin osahuipun, Haldicohkkan, Suomelle vuonna 2017, kun Suomi täyttää sata vuotta.

Jos hanke toteutuu, Suomen korkein kohta kasvaa 1331 metriin. Pinta-alaltaan alue on vain 0,015 neliökilometriä, joten lahjoituksen arvo olisi symbolinen.

Lämminhenkinen hanke keräsi runsaassa kuukaudessa yli 12 000 tykkääjää, mutta virallisilta tahoilta ei näytä tulevan ymmärrystä. ”Virallisia neuvotteluja asiasta ei aiota aloittaa”, kertoo Norjan suurlähettiläs Åge Grutle Aamulehdessä.

No, ajatus on tärkein – kiitos norjalaiset!

Katso: https://www.facebook.com/Haltijubileum/timeline

Ankarat olot

Halti ravistaa talven harteiltaan myöhään, lumi ja jää peittävät rinteet pitkälle kesään ja vuoden keskilämpötilakin on reilusti pakkasen puolella. Kilpisjärvellä kasvukausi jää 100 vuorokauteen ja vuoden keskilämpötila 2,3 pakkasasteeseen.

Reitti kulkee ison lumikentän poikki. Kaikki lumi ei sula tunturien painanteista useisiin vuosikymmeniin. Silloin ei ole kyse kesällä sulavasta lumenviipymästä vaan lumenpysymästä. Eräät heinäkuussa laella käyneet laskivat alas pulkalla!

Kallioperän kalkki ja arktiset olosuhteet mahdollistavat erikoistuneen ja vaateliaan lajiston. Halti on monen harvinaisen lajin esiintymisaluetta.

Tilastotietoa Käsivarresta

  • Käsivarren erämaa-alue on erämaa-alueista toiseksi suurin: 2206 neliökilometriä.
  • Erämaa-alueita on Lapissa 12.
  • Perustettu 1991.
  • Kasvukausi noin sata vuorokautta.
  • Suurin mitattu lumen syvyys 190 senttiä.
  • Lumipeitteisiä vuorokausia yli 225.
  • Vuoden keskilämpötila -2,3 °C.
  • Heinäkuun pakkasennätys -5 °C (12.7.1958).
  • Yli tuhat metriä korkeita tuntureita on laskutavasta riippuen noin 15–30.
  • Vain suurtuntureilla esiintyviä kasvilajeja on 40.
  • Vain suurtuntureilla tavattavia perhoslajeja on 16.
  • Kaamos 25.11.–18.1.
  • Yötön yö 22.5.–22.7.

Suurtuntureiden louhikkojen hapro. Kuva: Markus Sirkka

Jalansijoja hakiessa katse poimii louhikosta muun muassa hapron, aiemmin tärkeän c-vitamiinin lähteen sekä harvinaisen kalkinvaatijan, sinirikon. Siellä täällä tuikkii karaistunut, valkokukkainen jääleinikki; meillä ainoastaan Käsivarren Lapissa esiintyvän kasvin runsaimmat esiintymät ovat juuri Haltin ympäristöstä. Alpeilla Euroopan korkeusennätystä hallussaan pitävä kasvi kipuaa yli 4000 metriin.

Kivien lomassa kasvaa myös tunturikohokkia, joka nimestään huolimatta on painautunut matalaksi tunturin kupeeseen, suojaan kuivattavalta tuulelta ja paukkuvalta pakkaselta. Se on niin sanottu patjakasvi, jonka maanmyötäinen ja tiheä kasvutapa auttaa keräämään ja säilyttämään lämpöä suurtunturien äärevissä oloissa. Suurtuntureilla yleinen tunturikohokki on muualla harvinainen.

Harvinainen sinirikko viihtyy Haltin emäksisessä maaperässä. Kuva: Markus Sirkka

Lintumaailmasta ei voi olla huomaamatta lumilaikuilla kipittävää pulmusta. Onnekas saattaa nähdä kiirunaa havittelevan tunturihaukan. Onnea tarvitaan, sillä riekko- ja kiirunakannoista riippuvainen ja häirinnälle altis tunturihaukka on luokiteltu Suomessa äärimmäisen uhanalaiseksi.

”Suomessa tunturihaukkoja pesii vuosittain 20–30 paria, mutta poikastuotto oli tänä vuonna parempi kuin pitkään aikaan, joten tulos parantunee viime vuodesta”, kertoo ylitarkastaja Tuomo Ollila Metsähallituksesta.

Naalista tehdään Käsivarressa muutamia näköhavaintoja vuosittain, myös Haltin seudulla.

”Viimeksi naali on pesinyt Käsivarressa 1994.”

Ahman jotoksenkin voi Haltilla yhyttää.

”Käsivarren alueella elävät noin 15 ahmaa liikkuvat kaikkien kolmen valtion alueella.”

Jääleinikki on karaistunut. Kuva: Markus Sirkka

Ihailen laella jääleinikkejä, kun kaksi kahlaajaa pomppaa kivikosta lentoon. En tunnista hetkessä sakeaan sumuun katoavia lintuja, mutta ehdotan Luonnontieteellisen keskusmuseon akatemiatutkija Aleksi Lehikoiselle merisirriä, se kun olisi mainio ja harvinainen havainto. Lehikoinen ei tyrmää, mutta ehdottaa kuitenkin keräkurmitsaa. Se on yleisempänä lajina todennäköisempi havainto. Tosin ei keräkurmitsallakaan ole hurraamista, kuten ei useimmilla muillakaan tunturilajeilla. Uusimman uhanalaisuusarvion mukaan keräkurmitsa on nyt vaarantunut. Mihin ilmastonmuutoksen kurittamat arktiset lajit voisivat enää paeta Haltilta?

Haltilla voi nähdä arktisiin oloihin sopeutuneen keräkurmitsan. Kuva: Markus Sirkka

Merisirri pesii Suomessa vain Haltin ympäristön tuntureilla ja on yksi vähälukuisimmista lintulajeistamme.

”Pesiväksi kannaksi arvioidaan 10–30 paria, mutta tilanne tunnetaan vielä puutteellisesti”, Lehikoinen kertoo. ”Norjassa kanta on runsas ja muun muassa sieltä muuttavia merisirrejä nähdään meillä talvisin rannikolla ja saaristossa.”

Merkitty reitti mutkittelee rajapyykille kivistä rinnettä, joukossa on isojakin lohkareita. Laajalta alueelta Haltin rinne on emäksisten kivilajien ruosteenpunaiseksi värjäämää. Geologian tutkimuskeskuksen tutkimuksista selviää, että Haldičohkkan laen kivet ovat pääasiassa oliviinigabroa.

Kiviä todellakin on: Suomen korkein kohta on jokseenkin pelkkää rakkaa, lohkaretta lohkareen vieressä. Juuri mitään ei kasva; kivien väleissä näkyy vain sammalia, heiniä, jokunen liekovarpio ja jääleinikki.

Keltaiseksi maalattu rajapyykki ja vinhasti tuulessa liehuvat Suomen liput vastaanottavat vaeltajan Suomen korkeimmalle kohdalle. Kannattaa käydä.

Kolmen valtakunnan rajapyykki

Käsivarressa on toinenkin ääripiste, Manner-Suomen läntisin paikka. Piste sijaitsee Mallan luonnonpuistossa, Kolmen valtakunnan rajapyykillä, missä yhtyvät Norjan, Suomen ja Ruotsin rajat. Rajapyykki on sijainnut Goldajärveen rakennetulla saarella vuodesta 1897, nykyinen on vuodelta 1926. Pyykki on myös Ruotsin pohjoisin kolkka.

Kolmen valtakunnan rajapyykki on helposti saavutettavissa ja onnistuu päiväretkenä. Malla-laivalla voi oikaista Kilpisjärven yli; Koltalahdesta on kolme kilometriä rajakivelle. Laiva tuo takaisinkin, mutta kannattaa vaeltaa Mallan luonnonpuiston poikki 11 kilometriä takaisin Kilpisjärvelle. Matkan varrella voi ihailla maisemien lisäksi vaateliasta tunturikasvillisuutta ja komeaa Kitsiputousta.

Kevättalvella rajapyykille tehdään Mallan luonnonpuistossa ja Kilpisjärven jäällä kiertävä latu. Rajapyykin lähistöllä on Kuohkimajärven autio- ja varaustuvat levähdyspaikaksi. Vaellusta voi jatkaa myös Ruotsiin ja Norjaan.

Kuva: Markus Sirkka

Lisätietoja:
www.luontoon.fi/kasivarsi
Kilpisjärven luontokeskus, puh. 0206 39 7990
Tunturi-Lapin luontokeskus, puh. 0206 39 7950

Halti kirjoissa:
Kullervo Kemppinen: Haltian harteilla
Kaarina Kari: Haltin valloitus
Samuli Paulaharju: Seitoja ja seidan palvontaa
Asko Kaikusalo & Yrjö Metsälä: Tarujen tunturit
Henry Väre & Rauni Partanen: Suomen tunturikasvio
Antero Järvinen, Tuomas Heikkilä & Seppo Lahti (toim.):
Tieteen ja taiteen tunturit
Antero Järvinen & Seppo Lahti (toim.): Suurtuntureiden luonto

haltikorkein kohtalappitunturiääripisteet

Hyvän mielen joululahja!

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus ja luonnon hyvää tekevä vaikutus. Tilaamalla tuet luonnonsuojelutyötä.