Kvantitatiivisen lintututkimuksen uranuurtajiin maailmassa kuulunut Einari Merikallio kirjoittaa teoksessaan Suomen lintujen levinneisyys ja lukumäärä (Otava 1955) hömötiaisen olevan Suomen lintulajeista 4. runsain. Se on hyvin runsaslukuinen (6-13 paria km2:lla) Etelä-Suomen keski- ja itäosassa ja melkein yhtä runsas muussakin Etelä-Suomessa, ja varsinkin Tornio-Kainuussa.
Hömötiainen puuta kasvavassa monimuotoisessa metsässä Sipoossa. Kuvat: Samuli Haapasalo
Merikallio kirjoittaa edelleen: ”Metsäkirvisen kanssa niukasti häviten hömötiainen kilpailee Suomen kolmannen linnun kunniasijasta. Hömötiaisen parimääräksi on saatu 1 650 000 paria, metsäkirvisen 1 750 000 vastaan. Lounais-Suomessa, Järvi-Suomessa, Pohjanmaalla, Suomenselällä, Maanselällä, siis koko Etelä-Suomessa hömötiainen on runsaslukuisempi kuin metsäkirvinen.”
Kirjansa alkusanoissa (siis vuonna 1955) Merikallio korostaa kvantitatiivisen tutkimuksen merkitystä luonnonsuojelussa ja eri tieteissä.
Tänä päivänä hömötiainen on määritelty erittäin uhanalaiseksi. Luokituksen perusteena on erittäin voimakas kannan aleneminen. Hömötiaisen kanta on laskenut trendinomaisesti -70 %.
Oulun yliopistossa hiljan julkaistun 20-vuotisen seurantatutkimuksen mukaan syyt hömötiaiskannan romahtamiseen liittyvät metsänhoitoon, avohakkuisiin ja vanhojen metsien katoamiseen.
Yksipuolistava metsänhoito aiheuttaa myös riskejä metsätaloudelle. Niistä on esimerkkejä Keski-Euroopasta, jossa maakuntien kokoiset metsäalueet ovat kuolleet hyönteistuhojen ja happamien sateiden jäljiltä.
Meidän pitää löytää menestystekijäksemme ”aito monimuotoisuus”, sitä termiä on metsäteollisuuskin käyttänyt. Monimuotoisuuden katoaminen on haasteemme.
Hömötiainen on tärkeä indikaattori mittaamaan onnistumistamme luontokadon estämisessä metsissä.
Tärkeä indikaattori
Aidon monimuotoisuuden tulee olla osana tutkimusta, suunnitelmia, poliittisia päätöksiä, osa metsän ekologiaa ja kestävää metsätaloutta. Silloin Suomi elää metsästä. Ja myös hömötiainen.