Viime viikko oli kansainvälinen ilmastoviikko. Energia, energia, energia. Siitä eräitä vaikeita ilmastokysymyksiä ratkaistavaksi - ja pian. Vuosi luonnossa blogeja kirjoittaessa havahtuu suorastaan päivittäin siihen, kuinka voimakas muutos on tapahtumassa jokapäiväisessä ekologisessa ympäristössämme ja kuinka nopeaa on luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen.
Kuvat: Samuli Haapasalo
Virossa ei ole liikaa luonnonvaroja. Palava kivi on yksi energianlähde. Sen ongelma on kuitenkin energiatehokkuudessa ja suurissa päästöissä. Lisäksi ongelmallisia ovat ”tunturit”, joka syntyvät louhimisprosessissa. Toisaalta Virossa on enenevässä määrin puhdasta tuulienergiaa. Itämeren äärellä puhaltaa.
Kestävät ratkaisut ovat välttämättömiä. Suomessa meillä on omana erikoisuutenamme kummallinen turvekysymys. On Suomen etu, mitä aiemmin vääjäämättömät ratkaisut turpeen osalta pystytään tekemään – olisi toki jo pitänyt.
Saksassakin louhitaan edelleen kivihiiltä. Maailman sademetsät palavat estottomasti. Jne. Jne. Tehtävää on siis ilmastokysymyksissä rajattoman paljon ja kaikilla! Ja siltikin: jos koko maailma tekisi edes sen, mitä Eurooppa on lyhyehkössä ajassa tehnyt, olisimme jo aivan eri tasolla IPCC:n raporttien vaatimien tavoitteiden saavuttamisessa. Silti meillä Euroopassa on edelleenkin myös erittäin selviä, jopa helppojakin ratkaisuja tekemättä ja vaikeat suurelta osin! Emme voi rehennellä, meidän pitää tehdä. Kaikkien pitää.
Ongelman tunnistamisesta ja julistuksista on kovin vähän hyötyä, jos ei päästä konkreettisiin, vaikuttaviin tekoihin, puhtaisiin teknologioihin ja globaaleihin ratkaisuihin. Pienten maitten on tärkeä olla haastajina ja esimerkkeinä. Kaikilla on tieto uhkasta ja sen seurauksista. Mutta missä tulee ymmärryksemme? Jatkuvasti huomaan joutuvani kirjoittamaan uusiin ja uusiin blogiaiheisiin myös ilmastonmuutoksen suurista vaikutuksista elävään luontoon.