Tämän blogin valokuvaava osapuoli on käsistään kätevä, ja linnunpöntöt ovat inspiroineet häntä yli viisikymmentä vuotta. Niinpä kaikkialla, missä milloinkin olemme asuneet, jossakin ulkorakennuksessa on toiminut pönttöverstas. Riston rakentamissa pesissä on kasvanut ja lähtenyt maailmalle varmasti tuhansia linnunpoikasia.
Viron vuosinamme Riston linnunpönttöjä asuttivat joskus myös herhiläiset, ja kimalaisille hän on rakentanut pönttöjä varta vasten. Joskus hän teki kokeeksi pieniä maapönttöjä siinä tarkoituksessa, että rupikonnat voisivat käyttää niitä päivisin mietiskelymajoinaan, mutta emme koskaan ainakaan nähneet rupikonnan sellaiseen kömpivän. Laudasta on syntynyt myös lepakkomajoja, ja nyt viimeisin aikaansaannos on kookas vanerinen lepakonpönttö, johon löytyy ohjeistus Luomuksen nettisivustolta.
Lepakonpönttö seinässä. Pönttö suositellaan ripustettavaksi mahdollisimman lämpimään paikkaan.
Lepakonpönttö alhaalta päin.
Siilin talviset pesälaatikot ovat jääneet kokeilematta, sillä joko olemme asuneet käytännössä siilittömillä seuduilla tai sitten Risto on rakentanut niin muhkeita risu- ja heinäkompostilinnoituksia, että olemme arvelleet niiden riittävän siilien tarpeisiin.
Linnuille ja muillekin eläimille pönttöjä tekevän on aina ensin otettava selvää pönttöjen malleista, materiaaleista ja mitoista. Rempseällä pönttö-kuin-pönttö -periaatteella tehdyt kyhäykset voivat pahimmassa tapauksessa muuttua eläinten surmanloukuiksi. Kaupoissa on viime vuosina näkynyt linnunpönttöjä, jotka ovat sisätilojensa puolesta aivan liian pieniä. Pikkulinnun pöntön sisähalkaisija saa olla 12,5 senttiä, kottaraisen pöntössä suurempi, 15 senttiä. On muistettava, että tiaispesässä voi olla poikasia toistakymmentä – ja loppuvaiheessa ne ovat lähes aikuisen linnun kokoisia. Ahtaissa oloissa pienimpiä saattaa talloutua kuoliaaksi. Risto on käyttänyt BirdLife Suomen ja tunnetun pönttökonkarin Urpo Koposen ohjeita, ja ne ovat toimineet erinomaisesti; pönttöjä puhdistaessa kuolleita poikasia löytyy hyvin harvoin. BirdLife Suomen sivustolla tarjotaan aiheesta runsaasti tietoa.
Pöntönrakentajan riesana on usein lautatavaran heikko laatu. Kiitos Suomen metsien “hoidon” eli selluteollisuuden diktatuurin, puu on surkean höttöistä. Nykyään Risto käyttääkin enimmäkseen vaneria – lukuun ottamatta pönttöjen pohjia ja etuseiniä. Etuseinän on oltava karheapintaista lautaa, jotta poikasten on aikanaan helppo kivuta pesästä ulos. Sivuseinät ovat koivuvaneria, ja kun katto on filmivaneria ja takaseinä paksumpaa filmivaneria, pönttö pysyy hyvin kuivana. Pöntön kuivana pysymistä edistävät myös takaseinään laitettavat pystyrimat. Ne pitävät pönttöä sopivasti hieman puun rungosta irrallaan.
Oma erikoisuutensa ovat räystäspääskyn pöntöt, joihin puuta tarvitaan vain tukiosaan. Pääosa pesästä tehdään huopamatosta – siis sellaisesta, jota rautakaupoissa myydään esimerkiksi eteis- ja käytävämatoiksi.
Huopa leikataan, taitellaan muotoonsa ja ruuvataan puiseen tukiosaan kiinni. Päätyyn leikataan pieni aukko, ja pesä ruuvataan räystään alle suojaan. Tällaista pesää esiteltiin Suomen Luonto -lehdessä (5/1999), ja idean isä on Martti Vuorinen Lammilta. Ohessa kuvallinen ohjeistus mittoineen.
Pääskyn keinopesät ovat erinomaisia etenkin silloin, jos rakennuksessa ei ole savipesälle sopivia alustukia, puhumattakaan jos seudulla ei ole kunnollista sitkeää savea. Tällöin pääskyjen itse tekemät savipesät kuivuttuaan putoilevat helposti. Räystäspääskyille on kehitelty avuksi myös betonista tehtyjä keinopesiä, ja niitä saa myös valmiiksi tehtyinä. (Katso tästä ja tästä linkistä.)
Martti Vuorisen kehittelemiä huopapönttöjä tee-se-itse-ihminen näprää varsin helposti, ja ainakin meillä pääskyt ottivat ne innolla omakseen. Linnuille riittää, kun ne saavat hiukan muurailla pönttöjen suuaukkoja – ne ikään kuin haluavat viimeistellä oman kotinsa.
Viron talossamme pesikin nelisenkymmentä paria räystäspääskyjä, ja kesällä ilmatilassa kävi melkoinen vilske. Pääskyjen vilinästä päätellen pesinnät onnistuivat hyvin. Talvisin talitiaiset käyttivät pesiä yömajoinaan. Räystään suojissa pesät kestivät vuosikausia, eivätkä tikatkaan takoneet niitä hajalle.
Riston laudasta tehdyt pöntöt saavat loppusilauksen maitomaalista. Tavallisilla maaleilla tai puunsuoja-aineilla pönttöjä ei tietenkään pidä käsitellä. Maitomaali on taatusti myrkytöntä ja hengittävää, ja sillä sivellyt pöntöt sulautuvat kauniisti luontoon. Resepti on alkujaan Panu Kailan Talotohtori-kirjasta. Maitomaalissa käytetään kurria eli rasvatonta maitoa, johon sekoitetaan jotakin väripigmenttiä. Sidosaineeksi lisätään sementtiä. Kailan kirjan reseptissä 10 maitolitraa kohden pigmenttiä laitetaan 3-5 kg, sementtiä tulee noin kilo. Maitomaalia ei tarvitse keittää, sekoittaminen aika ajoin riittää.
Siis todella vaivaton maali. Risto on käyttänyt ”umbraa”, vihertävänruskeaa maaväripigmenttiä. Sementin hän on jättänyt pois, sillä maali tuntuu pysyvän pöntöissä ilmankin sitä. Hän tekee kerralla vain litran annoksen, josta riittää pitkäksi aikaa.
Itse asiassa maalin riittoisuus ja turhan isot annokset ovat olleet jopa haitaksi. Härskiinnyttyään maitomaali alkaa näet kammottavasti haista. Lemumaalin käyttö ei ole miellyttävää, mutta onneksi ongelmaan on löytynyt ratkaisu. Maalista tehtiin vegaanista: lehmänmaidon sijaan käyttöön otettiin kauramaitoa. Tai siis kaurajuomaa. Vaikka ylijäänyt maali on seisonut viikkokausia, se ei ole haissut juuri lainkaan. Ihme ainetta tuo kaurajuoma, ja nyt Riston pöntöt ovat aitoja vegepönttöjä!
Pönttö isokoskelolle.